Ero sivun ”Nikolai Judenitš” versioiden välillä

Kenraali Nikolai Nikolajevitš Judenitš.

Nikolai Nikolajevitš Judenitš (ven. Николай Николаевич Юденич, vanhan ajanlaskun mukaan 18. heinäkuuta eli Gregoriaanisen kalenterin mukaan 30. kesäkuuta 1862 Moskova – 5. lokakuuta 1933 Nizza), oli Venäjän menestyksekkäimpiä kenraaleja ensimmäisessä maailmansodassa ja taisteli johtajana luoteisella rintamalla venäjän vastavallankumouksessa ja sisällissodassa 1918–1920. Judenitš sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1915, ja Venäjän valkoisten joukkojen komentajaksi hänet nimitettiin Baltiaan Venäjän sisällissodan aikana 1918–1920.

Varhainen urakehitys

Judenitš valmistui Keisarillisesta Aleksanterin sotakollegiosta 1881 ja päällystöakatemiasta 1887. Hän komensi rykmenttiä Venäjän–Japanin sodan aikana 1904–1905. Hänet nimitettiin Kazanin (1912) ja Kaukasian (1913) sotilaspiirin johtoon. Ensimmäisen maailmansodan alussa Judenitš määrättiin Kaukasian armeijan yleisesikuntaan ja tammikuussa 1915 sen komentajaksi.

Kaukasian rintama

Kaukasiassa Judenitš otti osaa mm. Venäjän–Japanin sotaan ja taisteli turkkilaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hän taisteli Erzurumin taistelussa 1916. Oltuaan Kaukasuksen rintaman ylipäällikkönä maalis–huhtikuun 1917 hän erosi aktiivipalveluksesta, koska oli tyytymätön väliaikaiseen hallitukseen, ja jäi eläkkeelle.

Judenitš pakeni vuoden 1917 Lokakuun vallankumousta Ranskaan ja siirtyi Viroon.

Luoteisen hallituksen sotaministeri

Heinäkuussa 1919 hänestä tuli Luoteis-Venäjän armeijan komentaja Viroon, ja elokuussa hänestä tuli Britannian avulla luodun vastavallankumouksellisen luoteisen hallituksen sotaministeri. Judenitšillä suunnitteli kolme kuukautta sodan kulkua ja koulutti joukkoja. Taloudellinen tuki saatiin Britannian hallitukselta. Bolševikit olivat taistelemassa Siperiassa ja Ukrainassa Aleksandr Koltšakia vastaan. Judenitš ei saanut olennaista poliittista tukea, ja vähemmistökansallisuuksien itsenäisyysvaateisiin hän suhtautui varauksellisesti. Hänellä oli silti melko hyvin järjestetty 20 000 miehen armeija.

Suhteet Suomeen

Judenitš pyysi suomalaisia liittymään sotaan puolelleen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta koska itäisen valkoisen rintaman komentaja Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, Suomi ei liittynyt mukaan Venäjän valkoiseen rintamaan bolševikkeja vastaan saartamaan Pietaria. Venäjän monarkistien kanta oli, että Venäjän keisarikunnan alueella olevien kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset ja Venäjän valtiorakenteeseen liittyvät kysymykset pitäisi ratkaista rauhantilan palattua perustuslakia säätävässä kansankokouksessa. Periaatteessa Venäjän keisarikunta ja Venäjän keisarin valtaa käyttänyt tasavaltalainen ja duumalle parlamentaarisesti vastuullinen Venäjä oli yhtenäisvaltakunta, josta ei perustuslaillisesti voinut erota, kuten liittovaltioista.

Keväällä 1919 Suomessa oli mielipide jakautunut kahtia Petrogradiin hyökkäämisen kannalta. Jotkut Kokoomuksen, mutta myös Maalaisliiton kansanedustajat kannattivat Petrogradiin hyökkäämistä, samoin myös valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheim, jotta bolševismin kukistuttua Suomi olisi voittajien puolella länsivaltojen rinnalla ja jotta myös Venäjän valkoiset bolševikkien tapaan tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden. Jotkut aktivistit suunnittelivat, että Mannerheim kieltäytyisi valtionhoitajana vahvistamasta tasavaltalaista perustuslakia, eduskunta hajotettaisiin ja poikkeustilan aikana tuettaisiin Kannakselta tehtävällä hyökkäyksellä Judenitšin hyökkäystä Virosta Petrogradiin.

Kun K. J. Ståhlbergista tuli presidentti, kariutuivat hyökkäyssuunnitelmat. Suomi ei tehnyt 1919 rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa ja salli Britannian laivaston käyttää Koivistoa moottoritorpedoveneiden tukikohtana mutta ei virallisesti eikä julkisesti osallistunut Neuvosto-Venäjän vastaiseen sotaan, vaikka yksityisesti tuettuja hankkeita ymmärrettiinkin.

Tappio Pietarissa

19. lokakuuta 1919 Judenitšin armeija saapui Pietarin kaupungin liepeille. Bolševikkihallitus päätti jo jättää kaupungin valkoisille, mutta bolševikkien vallankumousjohtaja Lev Trotski saapui johtamaan pääkaupungin puolustusta, lisäjoukkoja tuotiin Moskovasta ja tehdastyöläiset organisoitiin punakaarteiksi. 1. marraskuuta ilman suomalaisten tukea käynnistynyt Judenitšin hyökkäys epäonnistui ja hänen joukkonsa alkoivat vetäytyä. Vuonna 1920 britit evakuoivat Judenitšin joukot Virosta laivalla, ja Judenitš pakeni itse taas Ranskaan, mutta hänellä ei ollut merkittävää osaa Ranskan venäläisessä emigranttiyhteisössä. Judenitsin kuoli Nizzassa, Ranskan Rivieralla.