Holkerin hallitus
Holkerin hallitus oli Suomen tasavallan 64. hallitus, jonka muodostivat aluksi Kansallinen Kokoomus, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Ruotsalainen kansanpuolue ja Suomen Maaseudun Puolue. SMP erosi hallituksesta syksyllä 1990. Hallitus aloitti 1987 vaalien jälkeen ja toimi 30. huhtikuuta 1987 – 26. huhtikuuta 1991, eli koko vaalikauden. Hallitus on toistaiseksi viimeinen, jota ei johtanut eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Holkerin hallitus nousi Suomen siihen saakka pitkäikäisimmäksi hallitukseksi ohitettuaan edeltäjänsä, Sorsan neljännen hallituksen, mutta menetti johtoasemansa myöhemmin Lipposen ensimmäiselle hallitukselle.
Hallituksen synty
Keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell olivat sopineet loppuvuodesta 1986 puolueidensa muodostavan yhteisen hallituksen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Tärkeä taustavaikuttaja neuvotteluissa oli silloinen Nokian pääjohtaja, vuorineuvos Kari Kairamo. Kairamon ja eräiden muiden teollisuusjohtajien mielestä ns. konsensuspolitiikkaa oli toteutettu liian pitkälle ja liian kauan SDP:n ehdoilla ja oli tullut aika osoittaa, että Suomea voitaisiin hallita myös ilman SDP:ta. He pitivät porvarihallitusta välttämättömänä vero- ja rakenneuudistusten käynnistämiseksi. Väyrynen, Suominen ja Taxell sopivat, että mikäli heidän puolueensa saisivat uuteen eduskuntaan enemmistön ilman Suomen Maaseudun Puoluetta tai Kristillistä liittoa, he tarjoaisivat ensin yhteistyötä SDP:lle, ja ellei tarjousta hyväksyttäisi – kuten he olettivat –, keskusta, kokoomus ja RKP muodostaisivat yhteisen hallituksen Paavo Väyrysen johdolla. Sopimusta tarvitsi etenkin Suominen, koska monet kokoomuksen kannattajat suhtautuivat epäluuloisesti keskustaa ja etenkin Väyrystä kohtaan. Väyrysen arveltiin käyttävän sopimusta valttikorttinaan kiristääkseen SDP:lta paremmat ehdot ja ne saatuaan hylkäävän jälleen kokoomuksen ja palaavan punamultakoalitioon. Sopimuksen salaaminen oli tärkeää myös Väyryselle ja Taxellille, koska keskustan kentällä vallitsi yhä vahva punamultahenki ja myös RKP:ssa oli monia, jotka suhtautuivat porvarihallitukseen epäillen tai jopa kielteisesti.[1]
Porvaripuolueet menestyivät vuoden 1987 eduskuntavaaleissa odotettuakin paremmin, ja puoluejohtajien sopimusta ryhdyttiin heti vaalien jälkeen toteuttamaan valitsemalla Ilkka Suominen eduskunnan puhemieheksi. [2] Tämän niin sanotun kassakaappisopimuksen[3] tultua julki presidentti Mauno Koivisto närkästyi siitä, että hänelle oli osoitettu sivullisen rooli. Niinpä hän nimitti seuraavan hallituksen muodostajaksi kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka toimi tuolloin Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä, eikä Ilkka Suomista, jonka johdolla kokoomuksen paikkaluku oli kasvanut yhdeksällä edellisvaaleista, 53:een, mikä on puolueen historian suurin paikkaluku eduskunnassa. Näin syntyi ensimmäistä kertaa kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut sinipunahallitus ja keskusta jäi oppositioon. [4]
Holkerin hallituksen erikoisuuksiin kuuluu myös se, että hallituksen suurin puolue kahdeksalla ministerinpaikallaan oli SDP, ei kokoomus. Tämä johtui siitä, että SDP säilytti vuoden 1987 eduskuntavaaleissa paikkansa eduskunnan suurimpana puolueena, vaikka puolueen ääniosuus laski 2,6 prosenttiyksikköä edellisvaaleista.
Hallitusohjelma
Hallitusohjelmassa sovittiin verojen alentamisesta sekä talouspoliittisista uudistuksista, joista käytettiin nimitystä hallittu rakennemuutos. Talouspoliittiset ratkaisut johtivat kuitenkin taloudelliseen ylikuumenemiseen 1980-luvun loppupuolella.
Hallittu rakennemuutos oli hallitusohjelmaan kuulunut ajatus Suomen talouden rakenteen uudistamisesta vastaamaan paremmin yleismaailmallisen taloudellisen kilpailun vaatimuksia. Tarkoituksena oli mm. monipuolistaa tuotantotoimintaa. Talouden rakennetta oli tarkoitus kehittää hallitusti, niin että suurelta työttömyydeltä olisi vältytty. Keinoina tähän esitettiin mm. työvoiman liikkuvuuden lisäämistä. Laman ja nopean teknologisen kehityksen myötä talouden rakenne muuttuikin, joskaan ei hallitusti. Merkittävältä osaltaan rakennemuutokseen vaikutti Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan äkillinen romahtaminen 1990-luvun alussa, minkä seurauksena useita rakennusliikkeitä – valtaosa Neuvostoliittoon suuntautuneen viennin arvosta oli rakennustoimintaa – ja muita idänkaupan varassa toimineita yrityksiä ajautui konkurssiin. [5]
SMP:n lähtö hallituksesta
Suomen Maaseudun Puolue hangoitteli elokuussa 1990 vastaan hallituksen budjettineuvotteluihin liittyneessä eläkekysymyksessä, minkä muut hallituspuolueet tulkitsivat SMP:n lähdöksi hallituksesta. SMP:n ainoa edustaja hallituksessa, liikenneministeri Raimo Vistbacka, ilmoitti aluksi, ettei hän aikonut jättää eronpyyntöä. Asiasta uhkasi kehittyä perustuslaillinen ongelma, kunnes Vistbacka taipui ja erosi tehtävästään. Uudeksi liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminut Kokoomuksen Ilkka Kanerva, jonka entinen ministerinpaikka jätettiin täyttämättä. [6] SMP:n oman näkemyksen mukaan puolue heitettiin ulos hallituksesta. [7]
Kokoonpano
| Ministeri | Tehtävissä | Puolue | |
|---|---|---|---|
| Pääministeri Harri Holkeri |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Ulkoasiainministeri, pääministerin sijainen Kalevi Sorsa Pertti Paasio |
30.4.1987 – 31.1.1989 1.2.1989 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Oikeusministeri Matti Louekoski Tarja Halonen |
30.4.1987 – 28.2.1990 1.3.1990 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Sisäasiainministeri Jarmo Rantanen |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Puolustusministeri, ministeri maa- ja metsätalousministeriössä (kalastus- ja metsästysasiat)[8] Ole Norrback Elisabeth Rehn |
30.4.1987 – 13.6.1990 13.6.1990 – 26.4.1991 |
RKP | |
| Valtiovarainministeri Erkki Liikanen Matti Louekoski |
30.4.1987 – 28.2.1990 1.3.1990 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Opetusministeri, ministeri maa- ja metsätalousministeriössä (kalastus- ja metsästysasiat)[8] Christoffer Taxell Ole Norrback |
30.4.1987 – 13.6.1990 14.6.1990 – 26.4.1991 |
RKP | |
| Maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjala |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Liikenneministeri, ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä[9] Pekka Vennamo Raimo Vistbacka Ilkka Kanerva |
30.4.1987 – 30.9.1989 1.10.1989 – 28.8.1990 28.8.1990 – 26.4.1991 |
SMP | |
| Kok. | |||
| Kauppa- ja teollisuusministeri, ministeri ulkoasiainministeriössä (Neuvostoliiton kauppa) Ilkka Suominen |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola Mauri Miettinen |
30.4.1987 – 31.12.1989 1.1.1990 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Työministeri Matti Puhakka |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Ympäristöministeri Kaj Bärlund |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Ministeri ulkoasiainministeriössä Pertti Salolainen |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Ministeri valtioneuvoston kansliassa, ministeri valtiovarain- ministeriössä (hallinnon kehittäminen)[10] Ilkka Kanerva |
30.4.1987 – 28.8.1990 |
Kok. | |
| Ministeri sisäasiainministeriössä (Aluepolitiikka) Erkki Liikanen Matti Puhakka |
8.5.1987 – 28.2.1990 1.3.1990 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Ministeri opetusministeriössä (kulttuuriministeri), ministeri liikenneministeriössä (viestintäasiat)[11] Anna-Liisa Kasurinen |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
SDP | |
| Ministeri valtiovarainministeriössä (Veroasiat ym.) Ulla Puolanne |
30.4.1987 – 26.4.1991 |
Kok. | |
| Ministeri sosiaali- ja terveysministeriössä (Sosiaali-, alkoholi- ja tasa-arvoasiat) Tarja Halonen Tuulikki Hämäläinen |
30.4.1987 – 28.2.1990 1.3.1990 – 26.4.1991 |
SDP | |
Ulkoministeri Kalevi Sorsa siirtyi kesken hallituksen toimikauden eduskunnan puhemieheksi[12], liikenneministeri Pekka Vennamo Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi[13], sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola Kansaneläkelaitoksen johtajaksi[14], valtiovarainministeri Erkki Liikanen Suomen EY-suurlähettilääksi Brysseliin[15] ja opetusministeri Christoffer Taxell Partek Oy:n pääjohtajaksi.[16] Vennamo ja Liikanen erosivat samalla myös eduskunnasta. Ympäristöministeri Kaj Bärlund nimitettiin vesi- ja ympäristöhallituksen pääjohtajaksi joulukuun 1990 alusta lukien, mutta hän jatkoi ministerin tehtävissä hallituksen toimikauden loppuun saakka. [17]
Lähteet
- Harri Holkerin hallituksen ohjelma, valtion painatuskeskus[1]
Viitteet
- ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 364. Helsinki: Otava, 2003.
- ↑ Max Jakobson: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 306–307. Helsinki: Otava, 1992.
- ↑ Nimitys "kassakaappisopimus" syntyi siitä, että sopimuspaperi piilotettiin erään yritysjohtajan – ei kuitenkaan Kari Kairamon – kassakaappiin. Jakobson 2003, s. 364.
- ↑ Jakobson 1992, s. 307.
- ↑ Esko Rekola: Viran puolesta, s. 262. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 94. Helsinki: Otava, 1990.
- ↑ SMP:lle äkkilähtö hallituksesta. Helsingin Sanomat 27.8.1990.
- ↑ a b Ole Norrback toimi ministerinä maa- ja metsätalousministeriössä vastuualueenaan kalastus- ja metsästysasiat ollessaan ensin puolustusministerinä (30.4.1987 - 13.6.1990) ja opetusministerinä (14.6.1990-1991).
- ↑ 1.9.1989 saakka.
- ↑ Ilkka Kanerva aloitti 3.2.1989 ministerinä valtiovarainministeriössä vastuualueenaan hallinnon kehittäminen ollessaan ministerinä valtioneuvoston kansliassa ja jatkoi tehtävässä myös ollessaan liikenneministerinä.
- ↑ 28.8.1990 alkaen.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 182. Helsinki: Otava, 1989.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin 1990, s. 103.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin 1991, s. 16.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin 1991, s. 51.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin 1991, s. 42–43.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 19. Helsinki: Otava, 1991.
Kirjallisuutta
- Matti Kortteinen: Hallittu rakennemuutos? (Hanki ja jää, 1987) ISBN 951-99888-8-2 (nid.)
|
Edeltäjä: Sorsan IV hallitus |
Suomen valtioneuvosto 30. huhtikuuta 1987 – 26. huhtikuuta 1991 |
Seuraaja: Ahon hallitus |