[go: nahoru, domu]
Wikipedia

Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Viron valtion alueelle muodostettu Neuvostoliiton jäsentasavalta vuosina 1940–1991
(Ohjattu sivulta Eestin SNT)

Viron sosialistinen neuvostotasavalta, lyhenteeltä Viron SNT (suomeksi myös Eestin sosialistinen neuvostotasavalta tai Eestin SNT, vir. Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik, Eesti NSV, ENSV, ven. Эсто́нская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика, Эсто́нская ССР, ЭССР, Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika, Estonskaja SSR, ESSR) oli Baltian maiden miehityksen myötä Viron tasavallan alueelle perustettu Neuvostoliiton jäsentasavalta.

Viron sosialistinen neuvostotasavalta
Eesti Nõukogude Sotsialistlik Vabariik
(viroksi)
Эсто́нская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика
Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika
(venäjäksi)
1940–1941, 1944–1991
lippu vaakuna

Viron SNT:n sijainti Neuvostoliitossa.
Viron SNT:n sijainti Neuvostoliitossa.

Valtiomuoto neuvostotasavalta
osa  Neuvostoliittoa
Korkeimman neuvoston puheenjohtaja Ensimmäinen:
Johannes Vares
Viimeinen:
Arnold Rüütel
Pääkaupunki Tallinna
Pinta-ala
– yhteensä 45 100[1] km² 
Väkiluku (1989) 1 573 000[2]
– väestötiheys 34,9 / km²
Viralliset kielet viro ja venäjä (de facto)
Kielet viro ja venäjä
Valuutta Neuvostoliiton rupla (SUR)
Aikavyöhyke +3
Tunnuslause Kõigi maade proletaarlased, ühinege!
Kansallislaulu ”Viron sosialistisen neuvostotasavallan hymni”
Edeltäjä  Viro
Seuraaja  Viro

Nimitys otettiin käyttöön toisen maailmansodan aikana, jo 21. heinäkuuta 1940 ennen 5. elokuuta tapahtunutta Neuvostoliittoon liittämistä, kun Neuvostoliiton tukemat kommunistit julistettiin 14.–15. heinäkuuta järjestettyjen vaalien voittajiksi.

Viron alue oli Saksan hallussa vuosina 1941–1944, jolloin sitä kutsuttiin Viron päähallintopiiriksi (saks. Generalbezirk Estland) ja se määriteltiin osaksi Ostlandin valtakunnankomissariaattia (Reichskommissariat Ostland). Vuonna 1944 alue palautui neuvostohallinnon piiriin. Vuonna 1991 maa itsenäistyi jälleen Viron tasavallaksi.

Leningradin suurkaupungin läheisyys tarkoitti Virolle, että maa oli alistettuna Leningradin ruoka- ja energiahuollon turvaamiseen. Viro tuotti maataloustuotteita, erityisesti maitoa, ja öljyä ja sähköä öljyliuskeesta sekä liuskekaasua. Öljyliuskeesta valmistettua polttoainetta käytettiin Neuvostoliiton Itämeren-laivastossa ja liuskekaasua johdettiin kaasuputkea pitkin Leningradiin.

Historia

muokkaa
 
Viron työkansan kommuuni sai vuonna 1968 Neuvostoliitossa postimerkin, kun oli kulunut 50 vuotta sen perustamisesta.
Pääartikkeli: Viron työkansan kommuuni
Katso myös: Viron vapaussota

Neuvosto-Viron aatteelliset juuret ovat keisarillisen Venäjän hajoamisen jälkeisessä ajassa. Viron kuvernementti oli saanut Venäjän väliaikaiselta hallitukselta laajan itsehallinnon 30. maaliskuuta 1917. Kesän ja syksyn 1917 aikana bolševikkien kannatus kasvoi niin Venäjällä kuin myös Virossa. Venäjällä valta siirtyi bolševikeille 7. marraskuuta Pietarissa tehdyssä vallankaappauksessa. Virossa samanaikaisesti oli perustettu Vironmaan sotilaallinen vallankumouskomitea, jonka johtohenkilöihin kuului venäläisten lisäksi muiden muassa saarenmaalainen Viktor Kingissepp. He ottivat vallan Tallinnassa Viron kuvernementtikomissaari Jaan Poskalta. Sotilaallisen vallankumouskomitean lisäksi keskeisessä roolissa bolševikeilla oli neuvostojen toimeenpaneva komitea johtajanaan Jaan Anvelt. Bolševikkivalta kesti aina helmikuuhun 1918, jolloin maahan tunkeutuivat keisarillisen Saksan joukot. Vaikka valta oli ollut bolševikeilla, porvarilliset virolaiset toimivat samanaikaisesti aktiivisesti oman virolaisvaltion puolesta. Porvarillisten kannatus kasvoi bolševikkivallan aikana. He perustivat saksalaisten tunkeutuessa Viroon Viron tasavallan antaen itsenäisyysjulistuksen 24. helmikuuta 1918. Kumpikaan virolaisosapuoli, porvarilliset tai bolševikit, ei valtaa kuitenkaan saanut, vaan vallankäyttäjä oli Viroa miehittänyt keisarillisen Saksan armeija.[3]

Kun ensimmäisen maailmansodan päättänyt aseleposopimus oli allekirjoitettu 11. marraskuuta 1918, Viroa miehittäneet keisarillisen Saksan joukot poistuivat maasta. Heidän valtaansa oli kestänyt yhdeksän kuukautta. Taistelu vallasta puhkesi jälleen Virossa. Toisena vallasta taistelevana osapuolena oli Venäjän bolševikkien tukemat virolaiset kommunistit, jotka hyökkäsivät Viroon puna-armeijan kanssa perustaen valloittamassaan Narvassa 28. marraskuuta 1918 Viron työkansan kommuunin. Työkansan kommuuni hävisi kuitenkin taistelun Virosta kesään 1919 mennessä. Tätä jaksoa neuvostohistoria piti kuitenkin Neuvosto-Viron lähtökohtana. Ensimmäinen porvarillisen Viron itsenäisyysjakso vuosina 1918–1940 oli tämän ajattelun mukaan vain väliaikainen.[4]

Viron tasavallan itsenäisyyden menetys

muokkaa

Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien von Ribbentropin ja Molotovin solmima hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen johti toisen maailmansodan syttymiseen ja pakotti Baltian maita mukaan lukien Viron myöntämään sotilastukikohtia alueeltaan Neuvostoliiton puna-armeijalle 28. syyskuuta 1939 solmitulla sopimuksella. Tukikohtakautta jatkui kesään 1940.[5]

Lähes koko baltiansaksalainen väestö muutti Virosta lokakuussa 1939. Näin oli 700-vuotinen saksalaisväestön aika Virossa lopussa.[6]

Ranskan luhistuttua Saksan hyökkäykseen touko–kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto päätti käyttää hyväkseen Molotovin–Ribbentropin sopimuksen salaista lisäpöytäkirjasopimusta Baltian maiden suhteen. Kesäkuun 16. päivä 1940 Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin ”Viroon perustettavaksi uusi hallitus, jolla on kykyä ja halua taata Neuvostoliiton ja Viron keskinäisen avunantosopimuksen rehellinen täyttäminen” ja ”varmistaa Neuvostoliiton joukoille heti vapaa kulku Viron tärkeimpien keskusten haltuunottamiseksi”.[7]

Neuvostoliiton miehitystoimenpiteitä Tallinnaan tuli 19. kesäkuuta 1940 johtamaan kenraalieversti Andrei Ždanov, Neuvostoliiton politbyroon jäsen ja yksi Stalinin lähimmistä miehistä. Neuvostoliiton edustajien ja sotilaallisen painostuksen seurauksena Viroon nimitettiin uusi, lääkäri ja runoilija Johannes Varesin johtama hallitus, eli niin sanottu Varesin kansanhallitus, jonka kaikki ministerit olivat Ždanovin valitsemia. Silloisen Viron presidentin Konstantin Pätsin oli hyväksyttävä nimitys sellaisenaan.[8]

Uuden hallituksen ensimmäisiä töitä oli vanhan porvarillisen Viron järjestöjen lakkauttaminen. Neuvostoliiton edustajien painostamana Päts määräsi uudet parlamenttivaalit pidettäväksi kymmenen päivän kuluessa vastoin perustuslakia, joka olisi edellyttänyt 35 päivän valmisteluaikaa. Vastalaillistettu Viron kommunistinen puolue ja muut uudet niin sanotusti ”demokraattiset” järjestöt muodostivat vaaliliiton, Viron työkansan liiton. Siitä tuli ainoa sallittu vaaliliitto 14. ja 15. heinäkuuta järjestetyissä vaaleissa. Viralliset tulokset osoittivat, että 84,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui äänestykseen ja 92,8 prosenttia heistä antoi äänensä Viron työkansan liiton ehdokkaille. Aikalaistodistukset puhuvat kuitenkin toista äänestysvilkkaudesta. Lisäksi tulokset olivat osaksi väärennettyjä.[9]

 
Tallinnan työläisurheilijat riigivolikogun vaalien jälkeisessä mielenosoituksessa, jossa vaadittiin Viron liittymistä Neuvostoliittoon. Tämän tyyppisiä mielenosoituksia järjestettiin Neuvostoliiton organisoimana luomaan kuvaa virolaisten omasta halusta liittyä Neuvostoliittoon.

Uusi parlamentti eli riigivolikogu kokoontui 21.–23. heinäkuuta ja ryhtyi välittömästi seuraaviin kauaskantoisiin toimiin:

  • julisti Viron neuvostotasavallaksi,
  • ilmoitti Viron halusta tulla Neuvostoliiton osatasavallaksi,
  • julisti, että kaikki maa kuuluu kansalle kokonaisuudessaan,
  • kansallisti pankit ja suurteollisuuden.

Näin oli syntynyt Neuvosto-Viro. Viron kommunistisesta puolueesta tuli ainoa puolue. Presidentti Päts pakotettiin eroamaan 22. heinäkuuta, ja pääministeri Vares ryhtyi hoitamaan hänen tehtäviään. Heinäkuun lopulla alettiin vangita Viron tasavallan poliittisia ja sotilasjohtajia. Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi 6. elokuuta 1940 neuvostotasavallan anomuksen liittyä Neuvostoliittoon, jolloin siitä tuli yksi Neuvostoliiton 16:sta neuvostotasavallasta. Riikivolikogu sääti Neuvosto-Virolle 25. elokuuta 1940 perustuslain, joka oli Neuvostoliiton vuoden 1936 perustuslain kopio. Samanaikaisesti riikivolikogu muutettiin Neuvosto-Viron väliaikaiseksi korkeimmaksi neuvostoksi ja Viron hallitus kansankomissaarien neuvostoksi.[10][11][12]

Vuoden 1941 helmikuussa Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Karl Säre esitti puolueen kongressissa seuraavan kommunistisen näkemyksen neuvostovallan synnystä Virossa kesällä 1940:[13]

»Paljastettuaan Viron porvariston vehkeilyt SNTL:n hallitus esitti 17. kesäkuuta 1940 vaatimuksen SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen muodostamisesta Viroon ja työläisten ja talonpoikien puna-armeijan lisäjoukkojen sijoittamiseksi Viron alueelle. Pätsin-Laidonerin klikki kuitenkin kieltäytyi suostumasta SNTL:n ehdotuksiin. Sen jälkeen Viron kommunistinen puolue kääntyi Viron työtätekevän kansan puoleen ja vetosi, että se kukistaisi sotaprovokaattoreiden hallituksen ja muodostaisi SNTL:lle ystävällismielisen hallituksen.»

Neuvostokauden alkuajat

muokkaa
 
Nadežda Tihonova, Johannes Lauristin, Paul Keerdo, Johannes Vares, Karl Säre ja Neeme Ruus Tallinnan rautatieasemalla kukitettuna heidän palattuaan Moskovasta 24. heinäkuuta 1940. Virosta oli tullut juuri Neuvostoliiton uusi neuvostotasavalta.

Viroa alettiin muuttaa kommunistiseksi. Suuryrityksiä kansallistettiin sekä maita ja rakennuksia takavarikoitiin valtiolle. Maatalousmaan sosialisoiminen koski yli 30 hehtaarin kokoisia maatiloja. Vastikkeettomasti sosialisoituja maita ryhdyttiin jakamaan maattomille ja pientilallisille. Osuustoiminta ja maatalouden edistämiseen tähdännyt järjestötoiminta lakkautettiin, paikalliset säästö- ja osuuspankit sosialisoitiin. Lokakuussa lakkautettiin vanha syyttäjälaitos ja luotiin henkilöstöltään uusi Viron SNT:n syyttäjälaitos. Marraskuussa 1940 Virossa tulivat voimaan Venäjän neuvostotasavallan lait, ja 24. marraskuuta Viron kruunu korvattiin ruplalla. 15. tammikuuta 1941 pankkitalletukset kansallistettiin. Poliittiset puhdistukset, jotka koskivat valtionhallintoa, kunnallishallintoa ja tuomioistuinlaitosta, tarkoittivat ensimmäisen neuvostohallinnon vuoden aikana virolaisten pidätyksiä, teloituksia ja karkotuksia. On arvioitu, että vuosina 1940–1941 Virossa teloitettiin 1 850 ihmistä ja vangittiin noin 7 000. Muutakin hallintojärjestelmää uudistettiin: yliopistojen ja kulttuurielämän johtajia vaihdatettiin ja hallintoelimiin asetettiin venäjänvirolaisia kommunisteja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Neuvostoliitossa. Kesällä 1941 järjestettiin ensimmäinen joukkokyyditys Virosta Siperiaan, noin 10 000 henkeä.[14][15][16]

Viron neuvostotasavallan perustamisen jälkeen maan ainoa sallittu puolue oli Viron kommunistinen puolue. Kommunistisen puolueen pääsihteeri eli ensimmäinen sihteeri oli käytännössä tasavallan johtaja, vaikka esimerkiksi presidentin virkakin oli olemassa. Ensimmäisen neuvostokauden ajan vuosina 1940–1941 puolueen pääsihteeri oli Karl Säre.[17]

Viron päähallintopiiri

muokkaa
Pääartikkeli: Viron päähallintopiiri

Toisen maailmansodan aikana vuodesta 1941 vuoteen 1944 Viroa miehitti Saksa ja muodosti siitä Viron päähallintopiirin. Sen jälkeen alue palautui Neuvostoliiton hallintaan.

Toisen maailmansodan jälkeen

muokkaa
 
Neuvostovalta on palannut Viroon. Aiheesta Neuvostoliiton postilaitos julkaisee vuonna 1947 Neuvosto-Viron vaakunalla varustetun postimerkin.

Viron yhteiskuntajärjestelmän muuttamista neuvostoliittolaiseksi jatkettiin. Syyskuussa 1947 perustettiin Viron ensimmäinen kolhoosi. Koulunkäynti Virossa 1940-luvulla oli paljolti samankaltaista kuin ennen neuvostovaltaa; kommunistinen propaganda tuli kouluihin vasta myöhemmin.[18]

Siirtymistä neuvostojärjestelmään hidasti Virossa kuten muissakin Baltian maissa aseellinen vastarintaliike, metsäveljet. Metsäveljien toiminnan vaikeuttamiseksi maaliskuussa 1949 karkotettiin Siperiaan 7 500 virolaista perhettä, kaikkiaan 22 500 henkeä. Karkotukset kohdistuivat erityisesti vastarintataistelijoita avustaneisiin maanviljelijöihin. Myöhemmin samana vuonna aloitettiin koko maan maatilojen laajamittainen kollektivisointi.[14] Vuosina 1944–1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeri oli Nikolai Karotamm, joka syrjäytettiin Moskovan painostuksesta. Syynä oli luultavasti paljolti maatalouden kollektivisoinnin hitaus.[19]

Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja monet muut länsimaat, poikkeuksena muun muassa Ruotsi,[20] eivät tunnustaneet Neuvostoliittoon liittymisiä laillisina. Ne säilyttivät diplomaattisuhteensa entisellään, eivätkä koskaan virallisesti tunnustaneet Viron SNT:n olemassaoloa tai Viroa osana Neuvostoliittoa.[21]

Liennytyskausi ja paluuta entiseen

muokkaa
 
Vuonna 1960 vietettiin Neuvosto-Viron 20-vuotispäivää. Neuvosto-Viro sai oman lipun vuonna 1953 – lempinimeltään ”lainelipun”.
 
Tallinnan keskustaa vuonna 1983.

Vuonna 1950 Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittu Johannes Käbin jatkoi virassaan aina vuoteen 1978 saakka.[22] Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Neuvosto-Virossa alkoi liennytyskausi. Siperiaan karkotettuja palautettiin Viroon, ja yleinen ilmapiiri vapautui hieman.[23]

Yhteydenpito Neuvostoliiton ulkopuolelle oli kuitenkin vähäistä, ja vain harva virolainen sai matkustaa ulkomaille (poikkeuksena kommunistiset valtiot). Muualta Neuvostoliitosta muutti suuri joukko venäläisiä työn perässä Viroon.[24]

Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Merkittävänä avautumisen aloittajana pidetään, kun Urho Kekkonen vieraili Virossa vuonna 1964 pitäen siellä puheen viroksi.[25] Seuraavana vuonna laivayhteys Helsingin ja Tallinnan välille palautettiin.[26] Neuvostoliiton matkailuyritys Inturist tilasi suomalaisilta rakentajilta Viru-hotellin.[26]

Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota,[26][27][28] joka ei ollut mahdollista ilman teknisiä muutoksia, koska Suomessa käytettiin televisiossa saksalaista PAL-järjestelmää ja Neuvostoliitto oli valinnut televisiostandardikseen ranskalaisen SECAM:n, jottei keskisessä Itä-Euroopassa olisi ollut mahdollista katsella Keski-Euroopan lähetyksiä rajamailla.lähde?

Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino. Matkailua pyrittiin jonkin verran rajoittamaan ja Suomeen vierailevat virolaiset otettiin tarkempaan valvontaan. Julkisista rakennuksista poistettiin Suomeen suunnattuja televisioantenneja.[27]

Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia järjestettiin Moskovan ulkopuolella, kuten purjehdus järjestettiin Tallinnassa.[29]

Teollisuus

muokkaa

Palavan kiven eli öljyliuskeen tuotannon ansiosta Viro oli energiantarpeensa suhteen täysin omavarainen. Ensimmäiset palavan kiven puhdistamot oli Virossa perustettu jo 1920-luvulla. Vuonna 1975 öljyliuskeen tuotanto Virossa oli 28,5 miljoonaa tonnia. Öljyliuskeesta 47 % tuotettiin avolouhoksissa. Suurin osa Viron öljyliuskeesta poltettiin energiaksi kahdessa suuressa lämpövoimalassa. Vuonna 1975 Virossa tuotettiin sähkövoimaa 16,7 miljardia kilowattituntia, josta määrästä 90 % syntyi öljyliuskeen polttamisesta. Öljyliusketuotannon haittapuolia olivat tuotantotappiot ja ympäristöongelmat. Kaivosteollisuudessa toinen tärkeä tuote oli fosforiitti, jota louhittiin Maardussa.[30]

Kieli- ja maahanmuuttopolitiikka

muokkaa

Viron SNT:n viralliset kielet olivat käytännössä viro ja venäjä. Maan vironkielisissä kouluissa opetettiin venäjää pakollisena aineena ja venäjänkielisissä kouluissa pakollisena viroa. Käytännössä oppimistulokset olivat heikkoja: vuonna 1979 virolaisista 24 % osasi venäjää ja vironvenäläisistä 13 % viroa.[31]

1970-luvun lopulta lähtien venäjän kielen asemaa vahvistettiin kaikkialla Neuvostoliitossa ja myös Virossa. Tämä herätti jopa sen ajan autoritaarisissa oloissa suurta vastustusta maan kulttuuripiireissä, ja joukko sivistyneistön edustajia allekirjoitti niin sanotun neljänkymmenen kirjeen vuonna 1980 ja puolusti viron kielen asemaa.[32][33]

 
Neuvosto-Viron 40-vuotisjuhlamerkki

1980-luvun lopulle tultaessa virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin.[34] Samaan aikaan etnisten venäläisten osuus oli kasvanut noin 20 prosenttiyksiköllä. Viron väestö kuitenkin kokonaisuudessaan kasvoi. Suurimpana syynä oli Moskovan keskushallinnon valitsema politiikka, jossa haluttiin kiihdyttää venäläisten muuttoa Baltian maihin.[35]

Venäläisiä kuitenkin muutti pääasiassa Tallinnaan ja muihin suurimpiin kaupunkeihin, erityisesti Narvaan. Maaseutu säilyi vahvasti vironkielisenä.[36]

Toisaalta on myös sanottu, ettei Neuvostoliitto yrittänyt täysin venäläistää Viroa. Venäjä oli Neuvostoliiton kansojen yhteinen kieli, jota puhuivat myös ei-venäläiset Viroon muuttaneet. Maahanmuuttajat eivät yleensä olleet kovin kiinnostuneita viron kielen oppimisesta, koska tulivat toimeen venäjän kielellä, ja osa maahanmuuttajista ajatteli asuvansa Virossa vain väliaikaisesti. Neuvostoliiton tarkoituksena oli korkeintaan tehdä virolaisista kaksikielisiä.[37][33]

Jotkut virolaiset kuitenkin pelkäsivät tämän olevan vain välivaihe, jonka jälkeen viron kieli korvattaisiin kokonaan venäjällä.[33]

Kansalaisoikeusaktivismi

muokkaa

Viron Demokraattinen Liike ja Viron Kansallinen Rintama toimivat aktiivisesti saattaakseen länsimaissa julkisuuteen epäkohtia Viron ihmisoikeustilanteessa. Ne kirjoittivat YK:lle ihmisten ja aatteiden vapaan liikkumisen rajoituksista Virossa. Tunnettuja virolaisia kansalaisoikeusaktivisteja ovat olleet Mart Niklus, Erik Udam, Olev Meremaa, Juhan Valdman, David Koop, Sergei Soldatov, Kalju Mätik, Mati Kiirend, Artem Juskevitsh, Ülo Vooglaid, Heljo Tauk, Oleg Trjutrjumov, Peeter Einasto ja Paul Mötsküla.[38]

Neuvosto-Viron loppu

muokkaa
 
Viron tasavallan lippu kohosi Pikk Hermannin huipulle 24. helmikuuta 1989.
 
Virolaisen poliitikko Tunne Kelamin Viron kansallisuuden tunnustava henkilökortti vuodelta 1989, jollaisia myönnettiin kansalaisaloitteen pohjalta 790 000 virolaiselle jo ennen virallista eroa Neuvostoliitosta.

Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittiin Vaino Väljas. Ideologinen taistelu heikentyi ja venäläistämispyrkimyksistä luovuttiin. Samana vuonna Viron parlamentti julisti Viron suvereeniksi tasavallaksi. Käytännössä Viro pysyi yhä osana Neuvostoliittoa.lähde?

8. toukokuuta 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto nimesi maan uudelleen Viron tasavallaksi, ja 20. elokuuta 1991 Viro ilmoitti vuonna 1918 julistetun valtiollisen itsenäisyytensä jatkuvan. Seuraavien viikkojen aikana itsenäistyminen tunnustettiin kaikkialla. Pakolaishallinto lopetti virallisesti toimintansa 7. lokakuuta 1992, kun Viron tasavallan pakolaispresidentti Heinrich Mark luovutti valtuutensa presidentti Lennart Merelle Viron parlamentissa Tallinnassa.[39]

Suomi ei tunnustanut uudelleen Viron tasavaltaa, vaan totesi vuonna 1920 annetun virallisen tunnustuksen riittävän.[40][41] Viron nykyisen käsityksen mukaan 1991 ei perustettu uutta valtiota, ikään kuin mitään neuvostotasavaltaa Virossa ei ollutkaan. Virallisen tulkinnan mukaan Viron tasavalta oli noina vuosina miehitetty, ja 24. helmikuuta juhlitaan Viron itsenäisyyttä alkuperäisen julistuksen päivän mukaisesti.lähde?

Kiista valtiollisesta luonteesta

muokkaa

Tulkintojen eroavaisuus Venäjän federaation kanssa johti siihen, että riigikogu lisäsi neuvotellun rajasopimuksen hyväksymisasiakirjoihin johdantokappaleen. Siinä viitattiin Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän 2. helmikuuta 1920 solmimaan Tarton rauhansopimukseen tavalla, joka Venäjän mielestä olisi tarjonnut Virolle mahdollisuuden myöhemmin väittää, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon tapahtui kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Siten Viron sosialistisen neuvostotasavallan tekemä alueluovutus Neuvostoliiton aikana Venäjän sosialistiselle federaatiolle voitaisiin selittää oikeudellisin perustein mitättömäksi. Tämän johdannon vuoksi Venäjä jätti sopimuksen ratifioimatta, minkä vuoksi sopimus ei ole astunut voimaan.lähde?

Suomen Viro-instituutin aikaisempi johtaja Martti Turtola julkaisi 2008 tutkimuksen Viron Neuvostoliittoon-liittämiseen johtaneista tapahtumista.[42] Hänen mukaansa ”on aivan liian yksipuolinen näkemys, että Neuvostoliitto miehitti Viron asevoimin virolaisten tahdosta piittaamatta”.[43] Turtola on aikaisemmin julkaissut tutkimuksen,[44] jonka mukaan Viron presidentti Konstantin Päts sai Viron itsenäisyyden alkuvuosina Neuvostoliitolta rahaa enemmän kuin palkkaa parlamentaarikkona.lähde?

Suomen virallisen kannan mukaan Viron itsenäisyys jatkui 1940–1991 pakolaishallituksen muodossa, minkä vuoksi Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron tasavaltaa 1991 uudelleen, vaan 1920 tapahtuneen tunnustamisen olemassaolo oli riittävä peruste diplomaattisuhteiden solmimiseksi jälleen. Kanta tukee epäsuorasti Viron virallista kantaa. Suomella ei kuitenkaan ole virallista kantaa Viron historiankirjoitukseen. lähde? Suomi oli kuitenkin solminut Neuvostoliiton kanssa valtiosopimuksia, joissa mainittiin ”Viron SNT”[45] tai ”Eestin SNT”[46].

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Kahk, J., Siilivask, K.: Eestin SNT:n historia. Perioodika Tallinna, 1978.
  • Oras, Ants: Viron kohtalonvuodet. Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3443-3
  • Raun, Toivo U.: Viron historia. Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4
  • Zetterberg, S.: Viron historia. Suomalainen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Kaufman, Richard F. & Hardt, John Pearce: The Former Soviet Union in Transition, s. 572. M.E. Sharpe, 1993. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.1.2017).
  2. ↑ Государственный комитет СССР по статистике: Население СССР по данным всесоюзной переписи населения 1989 г., s. 9. Финансы и статистика, 1990. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.1.2017). (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. ↑ Zetterberg 2007, s. 492–500.
  4. ↑ Kahk & Siilivask 1978, s. 44–53.
  5. ↑ Zetterberg 2007, s. 606–620.
  6. ↑ Raun 1989, s. 178-179.
  7. ↑ Zetterberg 2007, s. 620-622.
  8. ↑ Zetterberg 2007, s. 622-625.
  9. ↑ Oras 1989, s. 68–70.
  10. ↑ Raun 1989, s. 187.
  11. ↑ Raun 1989, s. 179–183.
  12. ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 182. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  13. ↑ Zetterberg 2007, s. 627.
  14. ↑ a b Neuvosto-Viron arkipäivää / toimittanut Enno Tammer, WSOY, 2006
  15. ↑ Siniveli: Viro taistelee vapaudestaan. Vuosi 1944 tuntemattoman todistajan silmin, s. 106-107. Alea-Kirja, 1985. ISBN 951-9429-02-6
  16. ↑ Raun 1989, s. 192-196.
  17. ↑ Zetterberg, Seppo: ”Itsenäisyyden menetys (1939-1944)”, Viron historia, s. 636. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5
  18. ↑ http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1675&category=3
  19. ↑ Zetterberg 2007, s. 668–669.
  20. ↑ kongress.ee (Arkistoitu – Internet Archive) luettu 11.2.2007 - ei erityisen hyvä lähde, paremman voi lisätä
  21. ↑ Viron ulkoasiainministeriö (Arkistoitu – Internet Archive), luettu 11.2.2007
  22. ↑ Raun 1989, s. 237-239.
  23. ↑ Raun 1989, s. 253.
  24. ↑ Raun 1989, s. 251-259.
  25. ↑ Pekka Lilja, Kulle Raig: Urho Kekkonen ja Viro Suomen Viro-yhdistysten liitto. Viitattu 31.7.2008.
  26. ↑ a b c Yle Elävä Arkisto: Signaali yli Suomenlahden
  27. ↑ a b Hajottiko Emmanuelle Neuvostoliiton? Suomen televisiolla oli Virossa 1980-luvulla valtava merkitys – Ilta-Sanomat
  28. ↑ Yle: Suomen tv:n näkymistä Virossa ei voitu eikä haluttu estää
  29. ↑ Tallinna olümpiapurjeregatt 1996. Eesti Entsüklopeedia. Viitattu 1.8.2023. (viroksi)
  30. ↑ Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 265-272. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7
  31. ↑ Teuvo Mällinen: Kun Neuvosto-Eestistä tuli Viro: Teuvo Mällisen kolumneja 1986–1992. Kaleva, 2005.
  32. ↑ Kiin, Sirje; Ruutsoo, Rein; Tarand, Andres: Neljänkymmenen kirje: Kokemuksia neuvostotodellisuudesta. ((Alkuteos 40 kirja lugu.) Suomentaneet Jaakko Anhava, Tapio Mäkeläinen ja Juhan Kristjan Talve) Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-10979-0
  33. ↑ a b c Zetterberg 2007, s. 715.
  34. ↑ Zetterberg 2007, s. 740.
  35. ↑ Zetterberg 2007, s. 689-691.
  36. ↑ Zetterberg 2007, s. 691.
  37. ↑ Zetterberg 2007, s. 690.
  38. ↑ Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 20-63, 198-200, 210-226. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7
  39. ↑ Estonia.eu: About Estonia: History: 22 September 1944: From one occupation to another (Arkistoitu – Internet Archive)
  40. ↑ Suhteet Baltiaan palautettiin - Suomi nimeää lähettiläät myös nopeasti. Helsingin Sanomat, 30.8.1991, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 2.8.2023.
  41. ↑ Heikki Roiko-Jokela (toim.): ”Aila Ruokokoski: REALISMIA JA VAROVAISUUTTA - Suomen Baltian-politiikan linjat vuosina 1987-1991”, SUOMEN ja VIRON suhteiden käännekohtia 1860-1991, s. 261-265. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 1997. ISBN 951-796-057-3
  42. ↑ Viro pyrki liittoon Stalinin kanssa (shtml) 19.3.2008. Ilta-Sanomat. Viitattu 15.2.2011. (suomeksi)
  43. ↑ Suomalaisasiantuntija: Viron hallitus toiminut epäviisaasti 27.4.2007. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 7.10.2007. (suomeksi)
  44. ↑ Erkki Tuomioja: Martti Turtola: Presidentti Konstantin Päts. Viro ja Suomi eri teillä (php) Kirjavinkit. Tuomioja.org. Viitattu 15.2.2011. (suomeksi)
  45. ↑ Sopimus Suomen Tasavallan maatalousministeriön ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton maatalousministeriön kesken yhteistoiminnasta eläinlääkinnön alalla finlex.fi. 1959. Viitattu 28.10.2017.
  46. ↑ Toimintaohjelma Suomen tasavallan ja Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton rajan lähellä olevilta alueilta tulevien ilman epäpuhtauksien vuon ja niiden haitallisten vaikutusten rajoittamisesta ja vähentämisestä finlex.fi. 1990. Viitattu 28.10.2017.

Aiheesta muualla

muokkaa
Neuvostotasavallat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viron_sosialistinen_neuvostotasavalta&oldid=22712648”