Elisabet (Itävalta)
Elisabet (saks. Elisabeth Amalie Eugenie, unk. Erzsébet); (24. joulukuuta 1837 Herzog-Max-Palais, München, Baijerin kuningaskunta – 10. syyskuuta 1898 Beau Rivage hotelli, Geneve, Sveitsi) oli Baijerin herttuatar, Itävallan keisarinna sekä Unkarin ja Böömin kuningatar.[1]
| Elisabet | |
|---|---|
 Keisarinna Elisabet, Franz Xaver Winterhalter 1865 (rajattu) | |
| Itävallan keisarinna | |
| Valtakausi | 24. huhtikuuta 1854 – 10. syyskuuta 1898 |
| Edeltäjä | Maria Anna |
| Seuraaja | Zita |
| Unkarin ja Böömin kuningatar | |
| Valtakausi | 24. huhtikuuta 1854 – 10. syyskuuta 1898 |
| Kruunajaiset | 8. kesäkuuta 1867 Matiaksenkirkko, Budapest |
| Edeltäjä | Maria Anna |
| Seuraaja | Zita |
| Syntynyt |
Elisabeth Amalie Eugenie von Wittelsbach 24. joulukuuta 1837 Herzog-Max-Palais, München, Baijerin kuningaskunta |
| Kuollut |
10. syyskuuta 1898 (60 vuotta) Beau Rivage hotelli, Geneve, Sveitsi |
| Hautapaikka | Keisarillinen krypta, Wien |
| Puoliso | Frans Joosef I |
| Lapset |
Sofia Gisela Rudolf Marie Valerie |
| Koko nimi | Elisabeth Amalie Eugenie |
| Suku | Wittelsbach |
| Isä | Maksimilian Joosef, Baijerin herttua |
| Äiti | Ludovika Wilhelmina, Baijerin prinsessa |
| Uskonto | roomalaiskatolisuus |
| Nimikirjoitus |
 |
Suku
muokkaaElisabet oli Baijerin herttua Maksimilian "Max" Joosefin (1808–1888)[1] ja Baijerin prinsessa Ludovika Wilhelminen (1808–1892) toiseksi vanhin tytär. Hänen isänpuoleinen isoisänsä oli Baijerin herttua Pius August (1786-1837) ja isoäitinsä prinsessa ja herttuatar Amalie Luise Julie von Arenberg (1789-1823). Hänen äidinpuoleinen isoisänsä oli Baijerin kuningas Maksimilian I Joosef ja isoäitinsä prinsessa, maakreivitär Friederike Karoline Wilhelmine von Baden (1776–1841). Hänellä oli yhdeksän sisarusta.
Häntä kutsuttiin jo nuorena nimellä Sisi (elokuvissa ja joissain kirjoissa Sissi).
Avioliitto ja keisarinna
muokkaaHerttuatar Elisabet avioitui 24. huhtikuuta 1854 Itävallan keisari Frans Joosef I:n kanssa jonka hän oli tavannut elokuussa 1853 ollessaan vain 15-vuotias.[1] Elisabetista tuli Itävallan keisarinna 16-vuotiaana. Elisabetin serkun, keisari Frans Joosefin, oli tarkoitus avioitua Elisabetin isosisaren Helenen kanssa, ja Elisabetin Frans Joosefin veljen Kaarle Ludvigin kanssa, mutta 23-vuotias keisari rakastui Elisabetiin ensi silmäyksellä.[2]
Nuoren Elisabetin oli vaikea sopeutua Itävallan jäykkään hovietikettiin hänen saatuaan elää lapsuutensa melko vapaasti kotonaan Baijerissa.[3][1] Avioliittoa varjosti myös Elisabetin täti ja anoppi, arkkiherttuatar Sophie. Sophie yritti tehdä Elisabetista velvollisuudentuntoisen keisarinnan. Elisabet piti itse arvoa taakkana ja hovielämän vaatimukset ahdistivat häntä. Elisabet ja Sophie olivat hyvin erilaisia, eivätkä heidän välinsä koskaan lämmenneet. Myöhemmin Elisabet koki Sophien sekaantumisen avioliittoonsa estäneen hänen avio-onnensa.[4] Sovinto saatiin aikaan vasta Sophien kuolinvuoteella.[1]
Elisabet oli hyvin eksentrinen henkilö. Hän kärsi rajuista masennuskohtauksista. Hän oli myös älykäs, mutta tätä piirrettä ei koskaan juurikaan arvostettu. Huomionkipeä keisarinna käänsi kaikkien katseet kauneudellaan, ja käytti lumovoimaansa hyväksi pyytäessään aviomieheltään jotain. Elisabetin ja Frans Joosefin liitto ei ollut kovin onnellinen, koska he olivat liian erilaisia ymmärtääkseen toisiaan,. Frans Joosef oli tiukka hovietiketin noudattaja ja hänellä oli harvoin aikaa Elisabetille.
Lapset
muokkaaElisabetille ja Frans Joosefille syntyi neljä lasta:
- arkkiherttuatar Sofia Friederike Dorothea Maria Josefa (5. maaliskuuta 1855 – 29. toukokuuta 1857) kuoli 2-vuotiaana
- arkkiherttuatar Gisela Luise Marie (12. heinäkuuta 1856 – 27. heinäkuuta 1932) avioitui 1873 pikkuserkkunsa Baijerin prinssi Leopoldin kanssa; heille syntyi neljä lasta
- arkkiherttua Rudolf Franz Karl Josef (21. elokuuta 1858 – 30. tammikuuta 1889) avioitui 1881 Belgian prinsessa Stéphanien kanssa; heillä oli jälkeläisiä; kuoli Mayerlingin tapauksessa
- arkkiherttuatar Marie Valerie Mathilde Amalie (22. huhtikuuta 1868 – 6. syyskuuta 1924) avioitui 1890 pikkuserkkunsa Itävallan arkkiherttua Franz Salvatorin kanssa; heillä oli jälkeläisiä
Kruununprinssiä saatiin odotella, sillä kaksi ensimmäistä lasta, Sofia ja Gisela, olivat tyttöjä. Sofia kuoli kaksivuotiaana sairastuttuaan keisariperheen vieraillessa Unkarissa. Nuori äiti suri tyttärensä kuolemaa pitkään,[5] ja katsoi Giselan tartuttaneen tähän taudin, josta Gisela parantui, mutta johon Sofia kuoli. Anoppi Sophie otti lastenhoidon täysin omalle vastuulleen, myös kruununprinssi Rudolfin synnyttyä vuonna 1858. Elisabet tuskin tapasi poikaansa, eikä heidän suhteensa muodostunut läheiseksi, vaikka Rudolf ihailikin äitiään.[6] Rudolfin hämärissä olosuhteissa tapahtunut itsemurha vuonna 1889 oli Elisabetille suuri järkytys,[1] ja hän pukeutui lopun elämänsä mustaan. Neljännen lapsen, Budapestissä syntyneen Marie Valerien, Elisabet sai kasvattaa itse, ja heidän suhteensa muodostuikin paljon läheisemmäksi kuin Elisabetin ja hänen muiden lastensa.
Ulkonäön tarkkailu
muokkaaKauneus oli Elisabetille pakkomielle. Hän käytti päivänsä kauneutensa ylläpitämiseen. Elisabet oli hyvin hoikka ja tarkka painostaan. Vuosikymmeniä Elisabetin paino pysyi 50 kilogrammassa.[7] Koska hän oli varsin pitkä, 172 cm, hän oli selvästi alipainoinen koko aikuisikänsä. Hän söi lähinnä appelsiineja, maitoa, kananmunia ja naudanlihalientä. Hänet punnittiin kolme kertaa päivässä. Jos paino nousi vähänkin, Elisabet aloitti tiukan laihdutuskuurin ja lisäsi runsasta liikuntaa entisestään. Hän teki nopeatahtisia vaelluksia, joissa hovinaiset eivät pysyneet mukana. Näyttääkseen mahdollisimman hoikalta hän käytti tiukkaa korsettia ja antoi ommella puvut päälleen, jotta niistä tuli mahdollisimman tyköistuvia. Hänen vyötärönsä kerrotaan olleen äärimilleen kiristettynä 46 cm. 1860-luvulta asti Elisabeth kuntoili säännöllisesti, mikä oli epätavallista siihen aikaan. Missä tahansa hän asui, hän järjesti sinne voimisteluhuoneen, joissa oli renkaat, rekki ja käsipainot.[8]
Elisabet käytti suuria summia hampaidensa kunnossapitoon ja hoitoon. Ruumiinavausraportissa mainitaan että hänellä oli hyväkuntoiset hampaat. Hän hoiti ihoaan asettamalla puristettua naudanlihaa kasvoilleen yöksi.
Hän oli erityisen tarkka polviin asti ulottuvista runsaista ja paksuista hiuksistaan. Elisabetin hiukset nähtiin usein taidokkaasti palmikoituina ja kampauksille laitettuina. Hiusten päivittäinen harjaaminen suoritettiin rituaalinomaisesti. Kampaaja Fanny Angererilla oli valkoinen esiliina ja Elisabetilla valkoinen suojakangas harteillaan. Tapahtuma kesti vähintään kolme tuntia. Tapahtuman lopuksi kampaaja näytti hopeakulhossa Elisabetille irronneet hiukset ja jos Elisabetilta oli irronnut kampaamisen aikana hiuksia, hän sai raivokohtauksen. Kampaaja teippasi myös esiliinansa sisäpuolelle hiuksia piiloon. Hänen sukulaistyttönsä sanoi: "Jokainen hius tätini päässä oli numeroitu". Elisabet huolsi hiuksiaan pesemällä ne kolmen viikon välein raaoilla kananmunilla, joihin oli lorautettu tilkka konjakkia. Pesuun ja kuivattamiseen meni kokonainen päivä.[9] Toisin kuin muut aikansa naiset, Elisabet ei käyttänyt raskasta ehostusta tai hajuvesiä. Hän piti arvossa luonnollisuutta. Vain hänen hiuksiinsa suihkutettiin tuoksuvia esansseja.
Vuosien alkaessa näkyä Elisabetin kasvojen ihossa hän ei enää antanut tehdä itsestään muotokuvia tai ottaa valokuvia. Uteliailta katsojilta hän suojautui viuhkan ja päivänvarjon avulla.
Elisabet sai häittensä yhteydessä hiuskoristeiksi timanttitähtiä, joita hän saattoi käyttää yksitellen tai koota tiaraksi. Tähdissä oli kahdeksan tai kymmenen kärkeä, ja ne olivat kooltaan noin 3,5 cm, kuperia ja ylellisesti suurilla timanteilla istutettuja, joissakin oli helmiä. Niitä valmistettiin useassa koru- ja jalokiviateljeessa, muun muassa hovikoruseppä Alexander Emanuel Töpfert oli yksi valmistaja. Franz Xaver Winterhalterin vuonna 1865 maalaamassa muotokuvassa kuvattu korusarja koostui yhteensä 27 tähdestä.
Matkustelu
muokkaaElisabet tunsi tukahtuvansa Wienissä hovietiketin vaatimusten alle[1] ja vuonna 1860 hän alkoi matkustella ilman Franz Josefia. Hän kärsi tuberkuloosista, mutta myöhemmin on arveltu oireiden olleen psykosomaattisia.
Hän vietti talven Madeiralla ja palasi Wieniin. Pian tämän jälkeen hän sairastui jälleen ja palasi Korfulle Achilleionin huvilalleen. Elisabet rajoitti matkansa tuttuihin maisemiin ja eksoottisina pidettyihin Välimeren maihin, joissa sen ajan kuninkaalliset eivät yleensä matkustelleet. Hänen lempipaikkojaan olivat Ranskan Riviera, jossa turismi oli vähäistä, Genevenjärvi Sveitsissä ja Itävallan Bad Ischl, jossa keisaripari vietti kesänsä. Keisarinna oleskeli Bad Gasteinissa hoidoissa kuusi kertaa vuosina 1886-1893 ja kuusi kertaa Baijerin osavaltiossa Bad Kissingenissä vuosina 1862-1865 tai Bad Brückenaussa. Kaksi viimeistä kylpylävierailua olivat toukokuussa 1897 ja vähän ennen hänen murhaansa huhtikuussa 1898.
Osasyy matkailuun oli Elisabetin melankolisuus ja sairastelu. Parannellessaan itseään hän vietti aikaansa paljon muun muassa Korfulla ja matkustelu nostikin keisarinnan mielialaa. Elisabet kuului Euroopan tuon ajan parhaisiin ratsastajiin ja vietti paljon aikaa mm. Isossa-Britanniassa metsästysseurueiden jäljillä ratsastaen.
Unkarin kuningatar
muokkaaPreussi voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa ja maat solmivat Prahan rauhan vuonna 1866. Palattuaan Wieniin vuonna 1867 Elisabet kiinnostui Itävaltaan kuuluvan, laajempaa itsehallintoa kaipaavan Unkarin tilanteesta. Hänen myötävaikutuksellaan tilanne ratkaistiin perustamalla Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, jossa Unkarilla oli itsehallinto ja tasavertainen asema Itävallan kanssa. Frans Joosef ja Elisabet kruunattiin vuonna 1867 virallisesti Unkarin kuninkaaksi ja kuningattareksi. Tämä oli ainoa kerta, kun hän puuttui politiikkaan. Kansan suhtautuminen Elisabetiin oli ristiriitaista: silloin kun keisarinna oli Wienissä ja näyttäytyi julkisuudessa, hän oli hyvinkin pidetty, mutta koska hän oli usein ulkomailla eikä käynyt Wienissä kuin pari kertaa vuodessa, häntä syytettiin velvollisuuksiensa unohtamisesta. Elisabet rakasti Unkaria ja halusi keskustella unkariksi myös Frans Joosefin kanssa. Unkarissa sijainnut Gödöllõn palatsi oli Rudolfin kuolemaan asti yksi hänen lempipaikoistaan.[1]
Elisabeth oli pidetty henkilö Unkarissa ja hänellä oli hyvät suhteet moniin valtiomiehiin, kuten tulevaan pääministeri Gyula Andrássyyn. Suhteen laadusta liikkui huhuja.[10]
Kuolema
muokkaaElisabet kuoli 60-vuotiaana Genevessä 10. syyskuuta 1898, kun italialainen anarkisti [1] Luigi Lucheni iski viilan hänen sydämeensä keskellä päivää. Koska Lucheni iski törmätessään Elisabetiin, asian vakavuutta ei heti ymmärretty. Lucheni yritti paeta, mutta sivullinen sai hänet kiinni. Haava oli niin pieni, ettei sitä ensin edes huomattu. Elisabet itse uskoi, että mies halusi varastaa hänen kellonsa ja käveli vielä pari sataa metriä laivaan, jossa hän menetti tajuntansa. Elisabetin luultiin pyörtyneen säikähdyksestä, mutta kun pieni veripisara ja reikä paidassa huomattiin, ymmärrettiin Elisabetin joutuneen murhayrityksen kohteeksi. Laiva kääntyi takaisin ja Elisabet kannettiin takaisin hotelliin. Elisabet kuoli pian sen jälkeen huoneessaan Beau Rivage -hotellissa.[11] Anarkisti valitsi Elisabetin kohteekseen sattumanvaraisesti, sillä Orléansin herttua Philippe, jonka hän aikoi alun perin tappaa, ehti matkustaa muualle.[12]
Elisabet haudattiin Wienin Kapusiinikirkossa sijaitsevaan Habsburg-suvun Keisarilliseen kryptaan, johon kuninkaallisia on haudattu vuosisatojen ajan.[13]
Elisabet taiteessa ja viihteessä
muokkaaElisabetia ovat esittäneet televisiossa ja elokuvissa useat näyttelijät.[14] Elisabetin elämästä on kuvattu vuosina 1955–1957 varsin romantisoitu elokuvatrilogia Sissi, jossa Elisabetia näyttelee Romy Schneider. Hänestä on tehty kirjoja ja musikaali, jota esitettiin Wienissä vuosia. Musikaalia on esitetty myös muun muassa Budapestissa, Essenissä, Stuttgartissa, Göteborgissa ja Tokiossa, ja sen Suomen kantaesitys oli Turun kaupunginteatterissa syksyllä 2005. Karl Lagerfeldin ohjaamassa, Chanelin muotitalon tuottamassa lyhytelokuva "Reincarnation" Cara Delevingne ja Pharrell Williams esittävät Sisiä ja Frans Joosefia. Wienissä Hofburgin kuninkaallisessa palatsissa on Sisi-museo.
Kunnianosoitukset
muokkaaKuningatar Maria Luisan ritarikunta (Espanja, 1854)[15]
Pyhän Kaarlen keisarillinen ritarikunta (Meksikon keisarikunta)[16]
Pyhän Johanneksen ritarikunta (Iso-Britannia, 1873)[17]
Louisen ritarikunta (Preussi)[18]
Arvokkaan kruunun ritarikunta (Japani, 1898, nimitettiin, mutta ehti kuolla ennen vahvistusta)[19]
Lähteet
muokkaa- Brigitte Hamann: The Reluctant Empress. Ullstein, 2000. ISBN 978-3-548-35479-8.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i Elisabeth | Biography, Facts, & Assassination | Britannica www.britannica.com. Viitattu 19.8.2024. (englanniksi)
- ↑ Hamann s. 11-13
- ↑ Hamann s. 45
- ↑ Hamann s. 52
- ↑ Hamann s.78
- ↑ Hamann s. 321-322
- ↑ Hamann s.127
- ↑ Hamann s.138-139
- ↑ Hamann s.133-136
- ↑ Empress Elisabeth of Austria Czech Center. Viitattu 17.3.2024.
- ↑ Hamann s.368-369
- ↑ Assassination of Empress Elisabeth Czech Center. Viitattu 17.3.2024.
- ↑ Kapuzinergruft Imperial Crypt Visit Vienna. Viitattu 17.3.2024.
- ↑ http://www.imdb.com/character/ch0030107/
- ↑ Guía oficial de España. 1887 Hemeroteca Digital. Biblioteca Nacional de España. Viitattu 10.9.2023. (espanjaksi)
- ↑ Soberanas y princesas condecoradas con la Gran Cruz de San Carlos el 10 de Abril de 1865 (pdf) Diario del Imperio. Viitattu 10.9.2023. (espanjaksi)
- ↑ Warrant appointing the Empress Elisabeth Amalie of Austria to be a Dame Grand Cross of the Order of St. John of Jerusalem Museum of the Order of St John. Viitattu 10.9.2023. (englanniksi)
- ↑ Königlich Preussische Ordensliste, s. 1128. babel.hathitrust.org, 1886. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
- ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 (pdf) (s. 157) 明治聖徳記念学会紀要. Viitattu 10.9.2023. (japaniksi)
Kirjallisuutta
muokkaa- Haslip, Joan: Keisarinnan yksinäisyys. WSOY, Porvoo, 1970. (The Lonely Empress. 1965.)
- Unterreiner, Katrin: Sisi. Mythos und Wahrheit. Brandstetter, 2005.
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itävallan keisarinna Elisabet Wikimedia Commonsissa
- Sissi, Seura, 21.12.1938, nro 51, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Eino Palola : Elisabeth, Itävallan keisarinna. Uutta valaistusta Itävallan historian arvoituksiin, Helsingin Sanomat, 08.06.1939, nro 151, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot