Hattinin taistelu
Ḥaṭṭīnin taistelu oli ristiretkeläisten ja Saladinin johtamien aijubidien välillä käyty taistelu. Se käytiin Hattinin tulivuoren lähistöllä 3.–4. heinäkuuta 1187. Saladinin johtamat muslimit vangitsivat tai tappoivat suurimman osan ristiretkeläisten joukoista ja valloittivat nopeasti suuren osan Palestiinaa, jonka varuskunnat oli tyhjennetty Hattinin taistelussa menetetyn armeijan kokoamiseen. Katastrofaalinen tappio käynnisti ristiretkien aallon Euroopassa, jotka jatkuivat aina seitsemänteen ristiretkeen saakka.
| Hattinin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ristiretkiä | |||||||
 Taistelukenttää nykypäivänä.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
|
|||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
noin 20 000 |
noin 30 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
Valtaosa surmattiin tai vangittiin |
Ei tiedossa | ||||||
Tausta
muokkaaRistiretkeläiset olivat vallanneet Jerusalemin ensimmäisen ristiretken aikana vuonna 1099 ja Palestiinaan oli perustettu Jerusalemin kuningaskunta, Antiokian ruhtinaskunta, Edessan kreivikunta ja hieman myöhemmin Tripolin kreivikunta. Valloitukset teki mahdolliseksi alueen muslimien keskinäiset erimielisyydet, mutta ristiretkeläisten saavuttua useampi muslimihallitsija pyrki yhdistämään muslimit ristiretkeläisiä vastaan. Vuoteen 1176 mennessä kurdipäällikkö, sulttaani Saladin oli kohonnut hallitsemaan Syyriaa ja Egyptiä uhaten kristittyjen alueita. Ennen Hattinin taistelua kristityt alkoivat itse kärsiä eripuraisuudesta. Kuningas Amalric I:n kuollessa vuonna 1176 valtaan nousi hänen spitaalinen poikansa Balduin IV, jonka kaudella hallitsi useita holhoojahallituksia. Balduin IV:n kuollessa vuonna 1185 kruunu periytyi hänen sisarensa Sibyllan poika Balduin V:lle. Sibyllan puoliso ja Balduin V:n isä kreivi Guillaume "Pitkämiekka" de Montferrat oli kuollut vuonna 1177 ja Sibylla avioitui vuonna 1180 Guy de Lusignanin kanssa, joka oli vasta hiljattain saapunut Palestiinaan. Lapsikuningas Balduin V:n kuollessa vuonna 1186 Guy ja Sibylla kaappasivat vallan suututtaen monet merkittävät aatelin jäsenet. Kruunua myös tavoitellut Tripolin kreivi Raymond II suuttui siinä määrin, että salli Saladinin muslimien kulkea omien maidensa halki näiden ryöstellessä kuningaskuntaa.[1]
Saladinin ryöstöretket eivät kuitenkaan tuottaneet sanottavia tuloksia. Saladin oli liian huolestunut muslimien keskenäisestä politiikasta ryhtyäkseen avoimeen sotaan kristittyjä vastaan. Jerusalemin kanssa oli tehty aselepo, jonka oli tarkoitus raueta vuonna 1187. Kuitenkin vuonna 1186 yksi Guyn tärkeistä kannattajista Reynald de Châtillon, Kerakin ja Montréalin linnojen hallitsija, ryösti rikkaan karavaanin eikä suostunut maksamaan Saladinille korvausta aselevon rikkomisesta. Saladinin oli toimittava säilyttääkseen arvovaltansa ja hän kokosi noin 30 000:n miehen kokoisen armeijan. Muslimiarmeijan uhkaama Guy pyrki tällöin sopimaan välinsä Raymondin kanssa, mutta hänen lähettämänsä neuvottelijat eivät saapuneet kuin vasta Raymondin jo sallittua muslimien kauttakulun maidensa halki. Muslimiarmeija surmasi 30. huhtikuuta 150 johanniittaa ja temppeliherraa Cressonin taistelussa, mistä järkyttynyt Raymond suostui lopulta sopimaan välinsä Guyn kanssa, joskin miesten välit säilyivät kireinä.[1]
Saladdin ylitti armeijoineen 1. heinäkuuta 1187 Jordanvirran ja piiritti Raymondille kuuluneen Tiberiaan kaupungin Genesaretinjärven rannalla. Guy oli puolestaan tällä välin koonnut kuningaskunnan siihenastisista armeijoista suurimman. Armeijaan kuului yhteensä noin 20 000 miestä, joiden ydinjoukko oli 1 200 raskaasti aseistettua ritaria. Heitä tuki suuri kevyen ratsuväen joukko ja lähes 12 000 jalkaväen sotilasta. Armeijan kokoamiseksi kaikki kaupunkien ja linnojen varuskunnat oli tyhjennetty, jonka lisäksi oli palkattu suuri joukko palkkasotureita.[1] Palkkasoturien palkkoihin saatiin rahaa Englannin kuningas Rikhard Leijonamieleltä ja myös Antiokian ruhtinaskunta, sekä Tripolin kreivikunta lähettivät joitakin vahvistuksia joukkoihin. Jerusalemin latinalainen patriarkka Heraclios ei itse lähtenyt joukkojen mukaan, mutta antoi näille kuljetettavaksi Pyhän ristin tärkeän pyhäinjäännöksen.[2] Guy leiriytyi 2. heinäkuuta armeijoineen Sepforiihin 26 kilometriä länteen Tiberiaasta ja leiripaikan lähettyvillä oli runsaasti vettä.[1]
Taistelu
muokkaaSaladinin armeija eteni kohti Guyn armeijan leiripaikkaa 2. heinäkuuta. Kristityt kävivät keskenään kiihkeät neuvottelut, joissa esitettiin kaksi erilaista toimintatapaa. Ensimmäinen vaihtoehto oli käydä taisteluun ja toinen vetäytyä jättää Tiberias oman onnensa varaan. Neuvotteluista on olemassa erilaisia kuvauksia, joita värittää kristittyjen eri ryhmäkuntien pyrkimys syyttää toisiaan sittemmästä tappiosta, joten ei ole täysin selvää kuka kannatti mitäkin vaihtoehtoa. Monissa lähteissä mainitaan kuitenkin Raymondin kannattaneen vetäytymistä, kun taas Reynald de Châtillon ja Temppeliherrain suurmestari Gerard de Ridefort olisivat kannattaneet taistelua. Muslimit eivät olisi voineet ryhtyä vakavaan piiritykseen niin kauan, kun heitä vastassa oli voimakas kukistamaton armeija ja aikaisempien sotien aikana ristiretkeläiset olivatkin usein tyytyneet vain varjostamaan muslimeja. Tiberias oli lisäksi merkitykseltään suhteellisen vähäpätöinen kaupunki. Toisaalta ristiretkeläisten kokoamalla suurella armeijalla oli nyt mahdollisuus kostaa Saladinille hänen kuningaskunnalle aiheuttamansa tuhot. Guy tarvitsi lisäksi kuningaskunnan yhdistämiseen taistelun voiton tuomaa arvovaltaa. 3. heinäkuuta Guy teki päätöksen armeijansa johtamisesta muslimeja vastaan.[1]
Guyn armeijan ydinjoukon muodostavat ritarit järjestettiin kolmeen osastoon marssia varten. Tripolin kreivi Raymond II johti etujoukkoa, Balian d'Ibelin takajoukkoa ja keskustaa johti Guy. Ritarien suojaamiseksi vihollisen nuolilta heitä ympäröivät jalkaväen joukot. Armeija pysähtyi Tur'anin lähellä ja jatkoi sieltä itään. Armeijan edetessä ylämaastoon Maskanassa Saladinin joukot hyökkäsivät sen takajoukkoja vastaan. Tällöin armeija pysähtyi yön ajaksi vihollisen saartamana ja vähäisin vesivaroin. Muslimit eivät jatkaneet taistelua aamulla 4. heinäkuuta, vaan jatkoivat näiden piirittämistä. Täysin luotettavia kuvauksia myöhemmästä taistelusta ei ole, mutta ilmeisesti janon heikentämä jalkaväki hylkäsi ratsuväen ja pakeni Hattinin sarvien vuorille. Muslimien jousiratsumiehet ampuivat kristittyjen ratsuväkeä, joka yritti murtaa saartorenkaan. Vain pieni osa onnistui murtautumaan ulos, heidän mukanaan Tripolin kreivi Raymond ja Balian d'Ibelin.[1] Jäljelle jääneiden ahdinkoa lisäsi tulipalo, jonka Saladinin joukot olivat sytyttäneet tuulen puhaltaessa oikeaan suuntaan kuivalla ruohotasangolla. Kristityt myös menettivät Pyhän ristin muslimeille. Muslimit torjuivat kristittyjen viimeiset epätoivoiset yritykset murtaa saarto ja myöhemmin päivällä Saladin määräsi toteuttamaan taistelun lopulta päättäneen hyökkäyksen.[2]
Seuraukset
muokkaaSaladin kohteli vangiksi jäänyttä kuningas Guyta hyvin ja vangeiksi jääneet aatelismiehet pääsivät pääsääntöisesti vapaaksi lunnaita vastaan. Reynald de Châtillon, temppeliherrat ja johanniitat määrättiin sen sijaan surmattaviksi. Muut henkiin jääneet päätyivät orjuuteen.[1] Eri kronikoitsijoiden antamat arviot tappioiden tarkemmasta määrästä heittelevät suuresti, mutta ilmeisesti vain pieni osa kristityistä onnistui pakenemaan muslimien saartorenkaasta. Muslimikronikoitsijoiden mukaan kristittyjen raskaasti aseistetuista ritareista vain muutamat olivat kärsineet vakavampia vammoja ja suurin osa oli menettänyt taistelukykynsä vasta heidän ratsujensa saadessa surmansa, jolloin he jäivät helposti vangeiksi.[2]
Palestiinan kaupunkien varuskunnat oli tyhjennetty kristittyjen armeijaa kootessa ja ne olivat nyt avuttomia muslimien armeijaa vastaan. Akko antautui 8. heinäkuuta, Sidon 29. heinäkuuta, Beirut 6. elokuuta ja Askalon 4. syyskuuta. Balian d'Ibelin puolusti Jerusalemia antautuen lopulta 2. lokakuuta. Palestiinan valloitus aiheutti Euroopassa ristiretkien aallon, joka jatkui aina Ranskan kuningas Ludvig Pyhän johtamaan seitsemänteen ristiretkeen saakka vuosina 1248–54. Jerusalemin kuningaskunta ei toipunut Hattinin tappiosta koskaan, vaan oli tulevaisuudessa aina riippuvainen ulkopuolisesta tuesta.[1]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h Jeremy Black: Maailman suurimmat taistelut, s. 61–64. (Englanninkielinen alkuteos The Seventy Great Battles of All Time) Suomentanut Jukka Nyman. Otava, 2005. ISBN 951-1-20693-1
- ↑ a b c Marshall W. Baldwin: A History of the Crusades – Volume I, s. 610–615. (Toinen painos) The University of Wisconsin Press, 1969. (englanniksi)
Aiheesta muualla
muokkaaKuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hattinin taistelu Wikimedia Commonsissa