Suomalainen puolue
Suomalainen puolue oli autonomian aikainen niin sanottu "vanhasuomalainen" puolue. Sen ideologisena perustana olivat sosiaalireformismi ja konservatiivisuus sekä suomenmielisyys, yhtenäisen kansakunnan luominen. Tämän toteuttamiseksi katsottiin tarpeelliseksi saattaa suomen kieli ruotsin kielen tasalle maan viralliseksi kieleksi. Puolue oli Kansallisen Kokoomuksen edeltäjä.[1]
Puolueen oppi-isä oli J. V. Snellman (1806-1881). Hänen jälkeensä johtajaksi nousi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja vuoden 1900 paikkeilla J. R. Danielson-Kalmari, professoreita kaikki.[2][3][4]
Suomenmieliseksi
Vuoden 1872 valtiopäiville tulivat ensi kertaa valituiksi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen[5] ja Agathon Meurman, jotka toivat puolueeseen fennomanian.
Nuorsuomalaiset irtautuvat
Vähitellen puolueen nuoret saivat liberaaleja vaikutteita ja muodostivat 1880-luvun lopulla nuorsuomalaisen ryhmän Jonas Castrénin ja Lauri Kivekkään johdolla. Mukana toimi poliittisesti aktiivi taiteilijapiiri (A.Gallen-Kallela, J.Sibelius, Juhani Aho, Minna Canth ym). Vuonna 1894 siitä tuli puolue puolueessa ja vuonna 1905 se irtautui täysin erilliseksi puolueeksi (Suomenmieliset perustuslailliset eli Nuorsuomalainen puolue).[6][7][8]
Merkittävin erottava tekijä oli se, että ryhmä piti tiukasti kiinni perustuslaista (yhdessä Ruotsalaisen puolueen enemmistön kanssa, sitoutumattoman Leo Mechelinin johdolla) ja vastusti tinkimättömästi suuriruhtinaan sortokaudella (1899-1905 ja 1908-1917) laittomasti antamia lakeja. Tämä toi ryhmään myös eräitä vanhempia Suomalaisen puolueen jäseniä.[9]
Myöntyväisyysmiehet
Suomalaisessa puolueessa oli kannatusta myönnytyksiin venäläistä hallitusvaltaa päin, mikä oli porvarillisessa kentässä vedenjakajana vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten välillä.[10] Myöntyväisyysmiehet olivat lähinnä Suomalaisesta puolueesta,[11][12] sosialistitkin jossain määrin tukivat nuorsuomalaisten linjaa, samoin pitkälti myöhempi Maalaisliitto, jonka ohjelmakin oli suurelti nuorsuomalaisten käsialaa. Myöntyväisyysmiehet oli poliittisten vastustajien antama nimike niille, jotka kokivat tärkeänä valtion virkojen hoitamisen venäläistämistoimista huolimatta, eli lähinnä vanhasuomalaisille. Nuorsuomalaiset kokivat muiden perustuslaillisten tavoin passiivisen vastarinnan parhaana tapana vaikuttaa perustuslain vastaisiin venäläistämistoimiin, ja vanhasuomalaisten pidättäytyminen tästä tulehdutti välit ensimmäisen sortokauden aikana. Toisen sortokauden aikana vaikutusmahdollisuudet venäläistämistoimiin olivat huonommat, ja sekä nuorsuomalaisten että vanhasuomalaisten kannoissa tapahtui muutoksia aktiivisempaan vastarintaan.</ref>[13]
Myöntyväisyysmiehiksi profiloituivat erityisesti puolueen historioitsija-puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari sekä Agathon Meurman mutta pitkälti muutkin vanhasuomalaiset. He uskoivat pystyvänsä myönnytysten avulla vaikuttamaan paremmin Venäjän vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä ja uskoivat passiivisen ja aktiivisen vastarinnan lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin, josta Suomella olisi huonot mahdollisuudet selvitä kansakuntana. Tavoitteena oli myös kansallisvaltion piirteiden lisääminen suomen kielen aseman parantamisella, mikä tosin sortokausina tapahtui pikemminkin venäjän kuin suomen hyväksi. Lisäksi he Snellmanin tavoin pitivät Mechelinin laillisuusperiaatetta epärealistisena, eivätkä uskoneet lainopillisen idealismin voittoon.
Puolueen perintö
Suomi itsenäistyi vuonna 1917 nuorsuomalaisen P. E. Svinhufvudin johdolla, mitä seuranneen sisällissodan jälkeen Suomalainen ja Nuorsuomalainen puolue lakkautettiin ja tilalle perustettiin Kansallinen Kokoomuspuolue [14]ja Kansallinen Edistyspuolue (1918), jotka eivät täysin noudattaneet puoluerajoja, vaan mm. nuorsuomalaisten pääskyset ja monarkistit liittyivät pääosin Kokoomukseen ja jotkut vanhasuomalaiset Edistyspuolueeseen (nyk. Liberaalit).
Historioitsijat olivat pitkälti vanhasuomalaisia, juristit nuorsuomalaisia. Maailmansotien välillä etenkin sivistyneistön keskuudessa katsottiin laajalti perustuslaillisuuden tuoneen Suomelle vapauden ja itsenäisyyden, ja kaikki presidentit olivat perustuslaillisia. Tähän oli vaikuttamassa sortovuosina saavutettu suuri kansansuosio, samalla kun myöntyväisyysmiehiä kohtaan harjoitettiin suoranaista ilkivaltaa. Perustuslaillisuuden aatteen merkitys itsenäistymiselle ja sortokausien päättymisille on tulkinnanvaraista, Venäjän sisäisten kuohujen näytellessä ratkaisevinta roolia Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvien toimien ajoittaisissa rauhoittumisissa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui uudelleen myöntyväisyyslinjalle Neuvostoliiton puristuksessa, ja presidentiksi valittiin vanhasuomalainen myöntyväisyysmies J. K. Paasikivi, joka oli jo sortokaudella toiminut senaattorina.
Vaalimenestys
| Eduskuntavaalit | |||
|---|---|---|---|
| Vuosi | Edustajia | Äänet | |
| 1907 | 59 | 243 573 | 27,34% |
| 1908 | 55 | 205 892 | 25,44% |
| 1909 | 48 | 199 920 | 23,62% |
| 1910 | 42 | 174 661 | 22,07% |
| 1911 | 43 | 174 177 | 21,71% |
| 1913 | 38 | 143 982 | 19,88% |
| 1916 | 33 | 139 111 | 17,49% |
| 1917 | 32 | ? | ? |
Lähdekirjallisuus
- Autere, Oskari,toimituskunta: Yhteiskunnallinen käsikirja, Kansanvalistusseura, Helsinki, 1910
- Borg, Olavi: Suomen puolueet ja puolue-ohjelmat 1880-1964, Wsoy, Porvoo, 1965
- Borg, Olavi: Suomen puolueideologiat, Wsoy, Porvoo, 1965
- Teljo, Jussi; Suomen valtioelämän murros 1905-1908, Wsoy, 1949
- toim. Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, Wsoy, 1960
- Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa: Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit (1808-1914), Kirjayhtymä, Helsinki, 1978, ISBN 9512615487
- Puntila, L. A.: Suomen poliittinen historia 1809-1955, Otava, Keuruu, 1963
- Jossas, Esko: Agathon Meurman - suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko,Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki, 1990
- Rommi, Pirkko: Yrjö-Koskisen linja : myöntyvyyssuunnan hahmottuminen suomalaisen puolueen toimintalinjaksi, Aalto, Lahti, 1964
- Liikanen,Ilkka: Fennomania ja kansa, Suomen historiallinen seura, ISBN 9517100124
- Koskimies, Rafael: Nuijamieheksi luotu - Yrjö Koskisen elämä ja toiminta vuosina 1860 - 1882, Otava, 1968
Viitteet
- ↑ Rommi, s. 17
- ↑ Yhteiskunnallinen käsikirja, K. N. Rantakari, s. 468
- ↑ Suomen poliittinen historia 1809-1995, s. 56
- ↑ Fennomania ja kansa, s. 124-126
- ↑ Nuijamieheksi luotu, s. 161
- ↑ Yhteiskunnallinen käsikirja, K. Kytömaa, s. 330
- ↑ Paasivirta, s. 330
- ↑ Suomen poliittinen historia 1809-1995, s. 57
- ↑ Yhteiskunnallinen käsikirja, K. Kytömaa, s. 331
- ↑ Jossas, s. 151
- ↑ Paasivirta, s. 330-332
- ↑ Rommi, s. 275, 340-345
- ↑ Paasivirta, s. 380-383, 396
- ↑ Suomen puolueideologiat, s. 88