Paavo Väyrynen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 23. huhtikuuta 2011 kello 22.05 käyttäjän Matiwal (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paavo Matti Väyrynen
[[Tiedosto:|250px|]]
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
Vanhasen II hallitus
19. huhtikuuta 2007 – 22. kesäkuuta 2010
Kiviniemen hallitus
22. kesäkuuta 2010 –
Edeltäjä Paula Lehtomäki
Ulkoministeri
Sorsan II hallitus
15. toukokuuta 1977 – 26. toukokuuta 1979
Koiviston II hallitus
26. toukokuuta 1979 – 19. helmikuuta 1982
Sorsan IV hallitus
6. toukokuuta 1983 – 30. huhtikuuta 1987
Ahon hallitus
26. huhtikuuta 1991 – 5. toukokuuta 1993
Edeltäjä Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio
Seuraaja Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Työvoimaministeri
Miettusen III hallitus
29. syyskuuta 1976 – 15. toukokuuta 1977
Edeltäjä Paavo Aitio
Seuraaja Arvo Aalto
Opetusministeri
Miettusen II hallitus
30. marraskuuta 1975 – 29. syyskuuta 1976
Edeltäjä Lauri Posti
Seuraaja Marjatta Väänänen
Kansanedustaja
1970–1995, 1999, 2007–2011
Henkilötiedot
Syntynyt2. syyskuuta 1946 (ikä 77)
Kemin maalaiskunta
Puoliso Vuokko Kaarina Väyrynen o.s. Tervonen (1968– )
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta
Aiheesta muualla
www.paavovayrynen.fi

Paavo Matti Väyrynen (s. 2. syyskuuta 1946 Kemin maalaiskunta) on suomalainen poliitikko, keskustalainen entinen pitkäaikainen kansanedustaja. Hän oli ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kiviniemen hallituksessa. Väyrynen on entinen keskustapuolueen puheenjohtaja ja europarlamentaarikko, ja moninkertainen ministeri. Hän oli ehdolla vuoden 1988 presidentinvaaleissa, joissa sai toiseksi eniten ääniä, ja vuoden 1994 presidentinvaalissa, joissa sai kolmanneksi eniten ääniä. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden tohtori ja sotilasarvoltaan reservin kapteeni.[1]

Yksityiselämä

Väyrynen on naimisissa Vuokko Kaarina Väyrysen kanssa. Heillä on kolme lasta: Tiina (1969), Taneli (1973) ja Lotta (1977). Väyrysen isä Eemeli Väyrynen täytti 100 vuotta 11. tammikuuta 2010. Väyrynen kirjoitti isästään Eemeli Väyrysen vuosisata -nimisen kirjan, joka julkaistiin keväällä 2010. Eemeli Väyrynen kykenee edelleen elämään ja asumaan yksin kotonaan Keminmaalla 101-vuotiaana ja ikäisekseen hänen terveydentilassaan ei korkeasta iästä huolimatta ole juurikaan moittimista.

24. heinäkuuta 2007 uutisoitiin, että Väyryselle oli tehty edellisenä päivänä sepelvaltimon pallolaajennus. Väyrysen kerrottiin sairastavan myös verenpainetautia.[2]

Keskustapuolueen nouseva tähti

Paavo Väyrynen syntyi ja kasvoi Kemin maalaiskunnassa Lounais-Lapissa maanviljelijäperheen poikana. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1965 hän opiskeli valtiotieteitä Helsingin yliopistossa ja valmistui vuonna 1970 valtiotieteiden kandidaatiksi. Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa tohtoriksi Åbo Akademista 1988 Suomen ulkopoliittista doktriinia käsittelevällä väitöskirjalla Finlands utrikespolitik – den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik (Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka), jossa hän ennusti, että ympäristöpolitiikalla tulee olemaan keskeinen asema Suomen tulevassa ihmiskuntapolitiikassa.

Väyrynen nousi jo nuorena valtakunnanpolitiikan huipulle. Hänet valittiin eduskuntaan keskustapuolueen listalta vuonna 1970 vain 23-vuotiaana. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministerin Ahti Karjalaisen sihteerinä tämän 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa hän sai jo 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen.

Keskustapuolueen nouseva poliitikko Väyrynen pääsi presidentti Urho Kekkosen suosioon. Hänestä tuli yksi Kekkosen luotetuista ja uskotuista miehistä ja tämän ulkopolitiikan tukija.

Puoluejohtaja

Väyrynen valittiin Keskustapuolueen puheenjohtajaksi Turun puoluekokouksessa vuonna 1980. Hän voitti vastaehdokkaansa, kuusitoista vuotta keskustaa johtaneen Johannes Virolaisen, äänin 1737–1611.Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa ns. K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista.[3] Väyrynen oli Keskustapuolueen puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias. Tätä nuorempana Maalaisliiton puheenjohtajaksi on noussut vain Otto Karhi.

K-linja ja Neuvostoliiton suhteet

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1365–2666.

Vuosia myöhemmin nousi kohu Väyrysen roolista vaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.[4]

Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Perustuslakivaliokunta totesi kuitenkin, ettei Väyrynen ollut rikkonut ministerivastuulakia, ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.[5]

Jalasmökkikohu

Syksyllä 1982 syntyi kohu kansanedustajien päivärahoista. Tuolloin voimassa ollut järjestelmä perustui kansanedustajien viralliseen kotipaikkaan. Väestökirjalaissa puolestaan oli määräys (10 §), jonka mukaan henkilön kotipaikka ei muutu, jos hän oleskelee tilapäisesti toisella paikkakunnalla opiskelun, sairauden tahi valtioneuvoston tai eduskunnan jäsenyyden vuoksi. Väyrynen oli oleskellut tilapäisesti Helsingissä ensin opiskelun vuoksi vuoden 1970 alkuun saakka ja siitä lähtien kansanedustajana ja ministerinä.

Kohu alkoi, kun julkisuudessa kerrottiin Väyrysen asuvan Keminmaalla vain tilapäiskäyttöön tarkoitetussa asunnossa, joka oli perustettu "jalasten" päälle. Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella usea muukin kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.[6]

SDP:n vahvistuvan aseman torjuminen

Nuorena puheenjohtajana Paavo Väyrynen joutui vaikeaan asemaan ennen muuta sen vuoksi, että Urho Kekkosen pitkä presidenttikausi päättyi vain runsas vuosi sen jälkeen, kun Väyrynen oli tullut puolueen johtoon. Sosiaalidemokraattien ehdokas Mauno Koivisto voitti presidentinvaalit. Keskustapuolue oli pahasti hajallaan Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudesta käymän kamppailun jälkeen.

Presidentinvaalien jälkeen sosiaalidemokraatit katsoivat, että he olivat saavuttaneet täydellisen hegemonian Suomen poliittisessa elämässä. Tämä heijastui hallituspolitiikkaan vaalikaudella 1983–1987. Saatuaan vihiä vaivihkaisista yhteydenotoista SDP:n ja kokoomuksen akselilla keskustan johto pyrki omasta puolestaan tiivistämään yhteydenpitoa kokoomuksen puoluejohtoon saadakseen aikaan vähintäänkin samanlaisen kontaktin kuin SDP:llä oli.[7]

Vuodenvaihteessa 1987 Väyrynen teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa salaisen aiesopimuksen, niin sanotun kassakaappisopimuksen. Siinä sovittiin, että nämä kolme puoluetta lähtisivät ajamaan (SDP:n myötävaikutuksella tai ilman) keskustan johtamaa enemmistöhallitusta, jos ne saisivat yli puolet uuden eduskunnan paikoista.[8] Sopimuksessa sovittiin myös, ettei mikään puolueista lähtisi hallitukseen ilman kahta muuta.[8] Lisäksi sovittiin, että Väyrystä yritettäisiin saada yleisporvarillisesti eduskunnan puhemieheksi, jos häntä ei valittaisi uuden hallituksen pääministeriksi.[8][9] Kassakaappisopimuksen takana olleet teollisuusjohtajat lupasivat rahoittaa porvaripuolueiden vaalikampanjoita tavallista suuremmilla summilla porvarihallituksen aikaansaamiseksi.[8]

Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin sopineet Harri Holkerin ja muutaman muun kokoomusvaikuttajan kanssa sinipunahallituksen muodostamisesta.lähde? SDP menetti vuoden 1987 vaaleissa 101 000 ääntä (2,6 prosenttiyksikköä kannatuksestaan), mutta ainoastaan yhden edustajapaikan ja säilyi vaalitappiosta huolimatta suurimpana puolueena.[10] SDP:n vaalitappio oli vähällä tehdä mitättömäksi kokoomuksen kanssa tehdyn sopimuksen. Juhani Suomen mukaan Koivisto antoi kuitenkin ymmärtää, että kokoomus pääsee hallitukseen vain yhteistyössä SDP:n kanssa.[11] Mauno Koivisto nimitti hallituksen muodostajaksi sopimuksesta riippumattoman kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka tunnustelun jälkeen muodosti sinipunahallituksen SDP:n, kokoomuksen ja RKP:n pohjalle. Keskustapuolue jäi oppositioon.

Vaalivoitto ja presidenttiehdokkuudet

Keskustapuolueen syrjäytyminen hallituksesta loi hyvän pohjan puolueen ja puolueen puheenjohtajana olleen Paavo Väyrysen menestymiselle vuoden 1988 presidentinvaaleissa.[12] Sinipunahallituksen muodostaminen liittyi presidentinvaaleihin.[13] Rikkomalla porvaririntaman Mauno Koivisto varmisti uudelleenvalintansa. Tämä kävi ilmi jo ennen vaaleja, kun Harri Holkeri TV:n vaalikeskustelussa ilmoitti suosittelevansa omille valitsijamiehilleen että he tukisivat valitsijamiesten kokouksessa Mauno Koiviston valintaa.

Mauno Koivisto ei vastoin ennakko-odotuksia saanut puolta annetuista äänistä, joten valinta jäi valitsijamiesten tehtäväksi. Väyrynen voitti pääministeri Holkerin, ja keskusta nousi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 eduskuntavaalitappion valtiollisissa vaaleissa yli 20 prosentin kannatukseen.

Vuoden 1988 presidentinvaalien jälkeen keskustan menestys voimistui. Syksyn 1988 kunnallisvaaleissa keskusta sai 21,10 % äänistä ja nosti kannatustaan 0,9 %:a.

Keväällä 1990 Paavo Väyrynen päätti luopua puheenjohtajan tehtävästä. Tiukan kilpailun jälkeen hänen seuraajakseen valittiin Porin puoluekokouksessa Esko Aho, joka voitti toisella äänestyskierroksella ennakkosuosikkina pidetyn Eeva Kuuskosken.

Kevään 1991 eduskuntavaaleissa keskusta kykeni Esko Ahon johdolla säilyttämään kannatuksensa ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Keskustan silloinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi vaalien tulosta "veret seisauttavaksi vaalivoitoksi". Vaaleissa Paavo Väyrynen oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana Uudenmaan vaalipiirissä, ja hän sai koko maan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän, 22 709 ääntä.

Paavo Väyrysestä tuli uransa neljännen kerran ulkoministeri hänen tultuaan nimitetyksi Esko Ahon johtamaan sinipunahallitukseen ulkoministeriksi. Tarkoituksena oli ollut muodostaa kolmen suuren hallitus laman voittamiseksi, mutta sosialidemokraatit heikentyneen kannatuksensa vuoksi kieltäytyivät. Väyrynen toimi ulkoministerinä Suomen jättäessä EU-jäsenhakemuksen, mutta erosi hallituksesta toukokuussa 1993. Väyrysen seuraajaksi ulkoministerinä tuli MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto. Heikki Haavisto vastasi ulkoministerinä EU-neuvotteluiden loppuun viemisestä, mikä heikensi EU-kritiikkiä, kun maataloustuottajien puheenjohtaja ikään kuin hyväksyi itse neuvottelemansa EU-jäsenyyden.

Väyrynen itse on kertonut eronsa johtuneen kahdesta syystä: yhtäältä hän oli tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, toisaalta hän katsoi vaikeaksi käydä ulkoministerinä neuvotteluja Suomen mahdollisesta EU-jäsenyydestä, kun presidenttiehdokkaana oli myös keskustalainen kiivas EU-jäsenyyden vastustaja Keijo Korhonen.

1993 hallituksesta eronnut Väyrynen voitti keskustan esivaalin ja nousi puolueensa ehdokkaaksi ensimmäisissä suorissa presidentinvaaleissa 1994. Väyrynen nousi presidentinvaalien ennakkoäänissä selvästi kakkoseksi vaikka Korhosen lisäksi myös Eeva Kuuskoski oli hajottamassa keskustan rivejä. Viimeisten päivien tapahtumat kuitenkin käänsivät asetelmat, ja Väyrynen putosi vaalipäivän äänten perusteella toiselta kierrokselta. Väyrynen itse koki, että vaalipäivän tuloksiin vaikuttivat tiedotusvälineissä esillä olleet uutiset. Väyrysen mielestä media pyrki vaikuttamaan vaalien tulokseen "mediapelillä", jolla hän tarkoitti mielestään täysin harhaanjohtavien mielipidemittausten julkistamista sekä uutista, jonka mukaan Venäjän suurlähetystö oli lähettänyt ulkoministeriölle nootin eräiden äärioikeistolaisten järjestöjen toiminnasta. MTV:n uutisissa väitettiin Väyrysen tilannen nootin. MTV sai uutisoinnista aikanaan Julkisen sanan neuvoston langettavan päätöksen.

Vuoden 2000 presidenttiehdokkuudesta Väyrynen haastoi puolueen puheenjohtaja Ahon, mutta hävisi tälle selvästi jäsenäänestyksessä 1999[14].

EU-jäsenyys ja europarlamentaarikon ura

Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi.

Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta. Toisaalta oli ilmeistä, että Ruotsikaan ei liittyisi unioniin, jos Suomi jäisi ulkopuolelle.

Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä "Pohjolan yhteisö".

Väyrynen pyrki siihen, että keskustan Jyväskylän puoluekokous olisi torjunut jäsenyyden. Puoluejohdon painostuksesta puoluekokous kuitenkin hyväksyi jäsenyyden viemisen kansanäänestykseen.

Väyrynen kampanjoi jäsenyyttä vastaan. Kun kansanäänestyksessä enemmistö kuitenkin hyväksyi sen, hallitus toi jäsenyyssopimuksen eduskunnan hyväksyttäväksi.

Hallitus yritti kiirehtiä sopimuksen hyväksymistä, jotta se ehdittäisiin lyödä lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tästä syystä eduskunnassa syntyi ns. jarrutuskeskustelu, jonka avulla lopullinen päätös siirtyi yli Ruotsin ratkaisun. Kun siellä niukka enemmistö hyväksyi liittymisen, eduskunta antoi siunauksensa EU-jäsenyydelle.

Kun Suomi oli 1995 liittynyt EU:n jäseneksi, Väyrynen valittiin eduskunnan päätöksellä Euroopan parlamenttiin ja hän jätti kotimaan politiikan vaikka oli ehdolla sekä vuoden 1995 että 1999 eduskuntavaaleissa ja tuli valituksi molemmilla kerroilla. Väyrynen ei kuitenkaan ottanut vastaan kansanedustajan paikkaa kummallakaan kaudella, vaan hänen tilallaan eduskunnassa istui varaedustaja Tero Mölsä. Väyrynen uusi paikkansa Euroopan parlamentin vaaleissa 1996, 1999 ja 2004 ja oli vaalien suurin ääniharava vuoden 1996 eurovaaleissa 157 668 äänellä. Hän myös toimi europarlamentin liberaaliryhmän varapuheenjohtajana. Europarlamentaarikkona Väyrynen on vastustanut unionin liittovaltiokehitystä ja korostanut pohjoisen ulottuvuuden merkitystä europolitiikassa.

Väyrynen on esittänytlähde?, että keskusta luopuisi europarlamentissa liberaaliryhmästä ja liittyisi Britannian konservatiivien mahdollisesti myöhemmin perustamaan uuteen parlamenttiryhmään, jonka politiikkana olisi korostaa Euroopan unionin valtioliittoluonnetta sekä jäsenvaltioiden omaleimaisuutta.

Lapin yliopisto

Valtiotieteen tohtori Väyrynen nimitettiin Lapin yliopiston dosentiksi 1996. Dosentuuria varten hän julkaisi tieteellisen tutkimuksen "Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa". Lisäksi hänen nimityksensä perustui runsaaseen muuhun tieteelliseen aineistoon.

Pohjantähti-opisto ja Pohjanranta

Euroopan parlamentin jäsenenä Väyrynen järjesti runsaasti Eurooppa-koulutusta sekä nuorille, että aikuisväestölle ja ideoi muun muassa ”Politiikan korkeakoulu” -nimisen kurssin ja alkoi julkaista Pohjantähti-nimistä lehteä. Tästä hän sai idean, että Suomeen olisi perustettava kansanopisto, joka erikoistuisi kansainvälisyyskasvatukseen ja Eurooppa-koulutukseen. Pohjantähti-opisto perustettiin Keminmaalle. Vuokko ja Paavo Väyrynen ostivat Kemin kaupungin entisen vanhainkodin Niemi-Niemelän tilan ja nimesivät sen Pohjanrannaksi. Tilalla toimii Pohjantähti-opisto. Opetusministeriö ei kuitenkaan myöntänyt valtionapuja kansanopistolle, koska opiston perustamiselle ei ollut ”riittäviä taloudellisia ja sivistyksellisiä edellytyksiä”.[15] Keminmaan kunnalta opisto sai kuitenkin vuonna 1998 puoli miljoonaa markkaa avustusta.

Kun opistolle ei myönnetty ylläpitolupaa, Paavo Väyrynen on yhdessä Vuokko-vaimonsa kanssa kehittänyt Pohjanrannaksi nimeämälleen tilalle monipuolista yritystoimintaa. Siellä toimii muun muassa Keminmaan nuorisokoti, navetan ullakolle rakennettu Lapin suurin tanssilava, viinitarha ja matkailijoita majoittava kesämotelli. Keväällä 2010 alueelle valmistui paanukirkko.[16]

Nuorisokodin työn päästyä hyvään vauhtiin, Pohjantähti-opisto haki ylläpitolupaa kansanopistolle, joka antaisi opetusta sijaishuollossa oleville nuorille. Opetusministeriö myönsi opistolle v. 2007 aluksi tilapäisen ja lopulta v. 2010 vakinaisen ylläpitoluvan. Väyrynen toimii opiston kannatusyhdistyksen varapuheenjohtajana.

Väyrysen varhaisempi kirjallinen tuotanto käsittelee keskustapuoluetta ja alkiolaista aatetta sekä niiden tulevaisuutta. Myöhempi tuotanto keskittyy EU-kritiikin ja eurokysymyksen ohella kansainvälisiin asioihin. Väyrynen muun muassa julkisti Suomessa Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisia ajatuksia osoittaakseen, että valtioliittoajatus soveltuisi Euroopan yhteisöön paremmin kuin liittovaltio.

Paluu eduskuntaan ja hallitukseen

Paavo Väyrynen oli ehdokkaana vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa Uudenmaan vallipiirissä ja tuli valituksi, mutta jatkoi työtään Euroopan parlamentissa. Vuoden 2003 eduskuntavaaleihin hän ei asettunut ehdolle.

Kevään 2007 eduskuntavaaleissa Väyrynen oli jälleen ehdolla Lapin vaalipiiristä, josta hän tuli valituksi eduskuntaan. Hän ei kuitenkaan palauttanut kansanedustajan valtakirjaansa heti, vaan ilmoitti vaalien jälkeen, että hän ottaisi kansanedustajan toimen vastaan, jos häntä tarvittaisiin johonkin keskeiseen tehtävään kotimaan politiikassa. Muussa tapauksessa hän hoitaisi loppuun kautensa Euroopan parlamentissa. Väyrynen palautti valtakirjan vasta, kun hallitusneuvottelut oli käyty huhtikuun puolessa välissä 2007.

Pääministeri Matti Vanhanen valitsi yllättäen Väyrysen toisen hallituksensa ulkomaankauppaministeriksi, jolloin Väyrynen lopulta tarkistutti valtakirjansa. Hänen ministeriydestään äänestettiin Keskustan puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksessa, jossa hän voitti vastaehdokkaansa kansanedustaja Antti Kaikkosen äänin 41–36. Hänestä tuli uuden hallituksen kokenein ministeri. Väyrysen ja Ilkka Kanervan valinta ministereiksi herätti julkista keskustelua.

Väyrystä tuki hänen oman ilmoituksensa mukaan Kehittyvien maakuntien Suomi ry 10 000 eurolla.

Väyrysen ensimmäisiä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä julkisuuteen tuomia hankkeita on ollut muun muassa Sallan radan toteuttaminen sekä vaikuttaminen Venäjään puunvientimaksujen korottamista koskevassa kysymyksessä Euroopan unionin kautta.

EU-vastainen Väyrynen on ministerinä vastustanut euroa. Hänen mielestään Suomen ei olisi pitänyt liittyä euroon. EU-asiantuntija, valtiotieteen tohtori Esko Antolan mielestä Väyrysen EU-vastaisia kommentteja ministerinä ei voi sivuuttaa ja Väyrynen on Suomelle poliittinen riski.[17] Vuonna 2010 Väyrynen asettui ehdolle keskustan puheenjohtajaksi, mutta kesäkuussa Lahdessa pidetyssä puoluekokouksessa puheenjohtaja- ja pääministerivaalin voitti Mari Kiviniemi. Myöhemmin Väyrynen kommentoi Johanna Korhosen kirjassa, että "mediapeli" oli yksi syy, miksi häntä ei valittu keskustan puheenjohtajaksi. Heinäkuussa Väyrynen ilmoitti vaihtavansa vaalipiiriä ja asettuvansa ehdolle Uudenmaan vaalipiirissä kevään 2011 eduskuntavaaleissa[18].

Yle TV1:n A-studio kertoi 8. joulukuuta 2010 jutussaan, että Väyrysen Keminmaalle 2008 kaavaileman huoltoasemahankkeen taustalta on löytynyt rahoitusepäselvyyksiä. Ylen mukaan Väyrysellä olisi maksamattomia velkoja hanketta suunnitelleelle arkkitehtitoimistolle. Väyrynen kiisti velat, koska suunnittelu oli sovittu Väyrysen mukaan laskutettavaksi vasta kun hanke on päätetty toteuttaa. A-studiossa Väyrynen kertoi, että hanke tuskin toteutuu koskaan. Palkkioitaan haluava arkkitehtitoimisto oli aiemmin konkurssiin ajautuneen Nova Groupin tytäryhtiö.

Vuoden 2011 vaaleissa Väyrynen jäi valitsematta eduskuntaan.

Ura

  • Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1972–1980
  • Keskustan puheenjohtaja 1980–1990 Turun puoluekokouksesta Porin puoluekokoukseen
  • Kansanedustaja: Lapin läänin vaalipiiri 1970–1991, Uudenmaan vaalipiiri 1991–2003 (vuosina 1995–2003 eduskunnassa oli tilalla varaedustaja, mutta Väyrysen valtakirja oli voimassa), Lapin vaalipiiri 2007–
  • Euroopan parlamentin jäsen 1995–2007
  • Opetusministeri 1975–1976 Martti Miettusen II (hätätila)hallituksessa
  • Työministeri 1976–1977 Martti Miettusen III hallituksessa
  • Ulkoministeri 1977–1979 Kalevi Sorsan II hallituksessa, 1979–1982 Mauno Koiviston II hallituksessa, 1983–1987 Kalevi Sorsan IV hallituksessa ja 1991–1993 Esko Ahon hallituksessa. 1993–1995 ulkoasianministerinä Ahon hallituskauden loppuun jatkoi MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto ja Haaviston sairastuttua Paavo Rantanen.
  • Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri 2007– Matti Vanhasen II hallituksessa.
  • Presidentin valitsijamies 1978 ja 1982.
  • Kaupunginvaltuutettu Helsingissä 1989
  • Kunnanvaltuutettu Keminmaalla 2005–

Ministerinä ja kansanedustajana olon ennätyksiä

Mari Kiviniemen hallituksessa Paavo Väyrysellä on eniten työpäiviä, sillä hän on toiminut 5773 päivää ministerinä (10.11.2010). Vuoden 2010 alkaessa Väyrysestä tulikin ensimmäinen suomalainen ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä (1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla). Väyrystä pidempään ministereinä on ollut vain Johannes Virolainen.

Väyrynen on valittu eduskuntaan 10 kertaa: 1970, 1972, 1975, 1979, 1983, 1987, 1991, 1995, 1999 ja 2007; useammin kuin yksikään muu istuva kansanedustaja.

Nykyisistä kansanedustajista Väyrynen on yksi pitkäaikaisimmista. Omassa eduskuntaryhmässä vain Mauri Pekkarinen on ollut häntä pidempään. Mikäli Väyrysen keskeytetty aika kansanedustajana (1995–1999, 1999–2003) lasketaan mukaan, on Väyrynen nykyisistä kansanedustajista pitkäaikaisin. Hän on myös yksi pitkäaikaisimmista parlamentaarikoista, sillä hän on istunut parlamenteissa yhtämittaisesti vuodesta 1970 lähtien. Ainut vaalikausi, jona Väyrynen vuoden 1970 jälkeen ei ole ollut kansanedustajana, on vaalikausi 2003.

Urbaanit legendat

Väyrysestä on liikkunut vuosien aikana lukuisia erilaisia juttuja niin mediassa kuin muutoinkin. Suurin osa jutuista on peräisin 1980-luvulta, jolloin Väyrynen oli poliittisen taistelun keskiössä. Väyrysen on väitetty muun muassa nipistelleen lentoemäntiä,[19], vaarantaneen lentoliikennettä puhumalla kännykkään ja istuneen bisnesluokassa turistiluokan lipulla.[20]Hymy-lehti väittää Väyrysen maineen kärsineen pysyvästi paljastusartikkelistaan ”Väyrynen lentoemäntien kauhuna”[21].

Mikko Pesälä laskilähde? julkisuuteen väitteen, jonka mukaan Paavo Väyrynen olisi ilmeisesti alkoholin vaikutuksen alaisena lausunut keskustalaisessa seurassa, että ”Jumala on valinnut hänet johtamaan pientä Suomen kansaa”. Väyrynen kiisti väitteen perättömänä.

Elokuva- ja televisioesiintymisiä

Väyrynen esiintyi runonlausujana elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986). Subin syksyllä 2007 esittämässä talk show -ohjelmassa Me Myself and I Väyrynen esiintyi kommentaattorina.

Teokset

  • Köyhän asialla. Helsinki: Kirjayhtymä, 1971.
  • On muutoksen aika. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1974. ISBN 978-951-0-06259-3.
  • Kansallisia kysymyksiä. Porvoo: WSOY, 1981. ISBN 978-951-0-10940-3.
  • Kansakunta – Ihmiskunta. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 978-951-2-03073-6.
  • Finlands utrikespolitik – den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik. Väitöskirja. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 978-951-5-21232-0.
  • Suomen ulkopolitiikka: Kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 978-951-0-15718-3.
  • Yhteinen tehtävämme – kansanvaltaisen muutoksen strategia. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 978-951-0-15931-6.
  • On muutoksen aika 2: Tosiasioita ja haavekuvia Suomesta. Porvoo: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-19109-5.
  • On totuuden aika 1: Tosiasioita ja muistikuvia Urho Kekkosen Suomesta. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-18839-2.
  • On totuuden aika 2: Tosiasioita ja muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-18840-8.
  • On muutoksen aika 1: Tosiasioita ja haavekuvia tulevaisuudesta 1974 ja 1994. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 978-951-0-19536-9.
  • Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa: Kansallinen doktriini ympäristön murroksessa. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 978-951-1-14459-5.
  • Paneurooppa ja uusidealismi: Tutkielma Richard Coudenhove-Kalergin filosofisista ja yhteiskunnallisista ajatuksista. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 978-951-1-15410-5.
  • Itsenäisen Suomen puolesta. Jyväskylä: Atena, 1999. ISBN 978-951-7-96160-8.
  • Etiäisiä vai kaukoviisautta? Paavo Väyrysen puheita ja kirjoituksia 1999–2004. Rovaniemi: Eppe, 2004. ISBN 978-952-9-17309-9.
  • Eemeli Väyrysen vuosisata. Maahenki, 2010. ISBN 978-952-5-87001-5.
  • Korhonen, Johanna: Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen. Helsinki-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5874-14-3.

Toimittajana

Viitteet

  1. ↑ Paavo Matti Väyrynen CV Paavo Väyrynen. Viitattu 24.2.2010.
  2. ↑ Paavo Väyrysellä sepelvaltimotukos Helsingin Sanomat. 24.7.2007. Viitattu 24.2.2010.
  3. ↑ Visa Lukkariniemi 2010, Vaihtoehtona Väyrynen, s. 51–53.
  4. ↑ Martti Häikiö 2003, Historia ja väärät profeetat, kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä, s. 241 ja perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  5. ↑ Perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  6. ↑ Johanna Korhonen 2010, Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen, s. 145–146
  7. ↑ Juhani Suomi 2008, Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987, s. 98.
  8. ↑ a b c d Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 321–322, WSOY, 2006
  9. ↑ Juhani Suomi 2008, Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987, s. 385
  10. ↑ Juhani Suomi 2008, Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika, 1986–1987, s. 357.
  11. ↑ Juhani Suomi 2008, Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987, s. 385
  12. ↑ Mauno Koivisto 1994, Kaksi kautta I, Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994, s. 322
  13. ↑ Juhani Suomi 2008, Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987, s. 353–354
  14. ↑ HS kuukausiliite 1/2010, s. 32–36
  15. ↑ Kaksi kansanopistojen ylläpitämislupahakemusta hylätty 2.6.1998. Opetusministeriö. Viitattu 24.2.2010.
  16. ↑ http://www.pohjanranta.fi/
  17. ↑ ”Väyrynen on Suomelle poliittinen riski” 04.5.2009. Kauppalehti. Viitattu 24.2.2010.
  18. ↑ Väyrynen asettuu ehdokkaaksi Uudellemaalle 14.7.2010. Suomenmaa. Viitattu 14.7.2010.
  19. ↑ "Kuinka moni muistaa Väyrysen toilailut?", MTV3.fi 19.1.2010
  20. ↑ Johanna Korhonen 2010, Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen, s. 143–144.
  21. ↑ Hymy – Suomen aikakauslehdistön suurin legenda Hymy. 8.10.2007. Viitattu 24.2.2010.

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavo Väyrynen.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Paavo Väyrynen.
Edeltäjä:
Lauri Posti 		Suomen opetusministeri
1975–1976 		Seuraaja:
Marjatta Väänänen
Edeltäjä:
Paavo Aitio 		Suomen työvoimaministeri
1976–1977 		Seuraaja:
Arvo Aalto
Edeltäjä:
Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio 		Suomen ulkoministeri
1977–1982
1983–1987
1991–1993 		Seuraaja:
Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Edeltäjä:
Paula Lehtomäki 		Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
2007– 		Seuraaja:
-
Lapin vaalipiirin kansanedustajat 2007–2011
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavo_Väyrynen&oldid=10095066”