Retoriikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Oraattori” ohjaa tänne. Etruskien patsaasta kerrotaan artikkelissa Oraattori (patsas).

Retoriikka (m.kreik. rhētorikē tekhnē) eli puhetaito on oppi menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Sitä on luonnehdittu suostuttelemisen taidoksi. Retoriikkaa kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa, ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta.

Retorisella voidaan tarkoittaa puhetaidollista, korusanaista tai korkealentoista ilmaisua. Esimerkiksi retorinen kysymys ei ole tarkoitettu varsinaiseksi kysymykseksi, vaan sillä pyritään viestimään jokin asia kysymyksen muodossa.

Kreikkalainen retoriikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa eli poliksessa poliittisen uran luominen edellytti henkilöltä sitä, että hän kykeni saavuttamaan kansanjoukot omien ajatustensa taakse, joko päättävissä poliittisissa elimissä tai oikeusistuimissa. Tärkeintä oli siis vakuuttavuus, ei ensisijaisesti totuus, koska totuudellisemmatkin ajatukset ja mielipiteet saattoivat jäädä häviölle, jos ne esitettiin huonosti.

Puhujien koulutusta varten syntyi sofistien koulukunta. Tunnettuja kreikkalaisia puhujia ja retoriikan kehittäjiä olivat muun muassa:

Myöhemmin Sokrates ja erityisesti hänen oppilaansa Platon vastustivat sofisteja. Heidän mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Platonin mielestä filosofian ytimessä tuli olla dialektiikka, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla.

Platonin dialogeista kaksi keskittyy erityisesti retoriikkaan. Gorgias keskittyy Platonin väitteeseen, jonka mukaan sofistit keskittyvät tyyliin sisällön sijasta. Hänestä filosofia ja retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin lääke ja kosmetiikka. Lääke (kuten filosofia) keskittyy potilaan parhaaseen, kun taas kosmetiikka (kuten retoriikka) keskittyy ainoastaan siihen miltä potilas näyttää.

Faidros jatkaa Platonin esittämää arvostelua, mutta jättää sen mahdollisuuden, että saattaisi olla mahdollista harrastaa myös totuudenmukaista ja ylevää retoriikkaa. Platonin mielestä retoriikka tuli alistaa täysin filosofihallitsijoiden apuvälineeksi.

Pääartikkeli: Aristoteleen retoriikka

Aristoteles suhtautui retoriikkaan paljon Platonia myötämielisemmin, ja itse asiassa hänen retoriikkansa voidaan nähdä juuri tällaisena Platonin kaipaamana ylevänä retoriikkana. Hänen teoksensa Retoriikka toteaa heti alkusanoissaan retoriikan ja dialektiikan olevan rinnakkaisia taitoja, joita ei voi erottaa toisistaan. Hänen mielestään dialektiset menetelmät ovat tarpeen totuuden löytämiseksi, ja retoriset menetelmät totuuden kertomiseksi ja opettamiseksi.

Aristoteleen määritelmän mukaan ”retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava”[1]. Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien todistelujen keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos.

Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät järjestelmällisesti esittämään retoriikan tällaisena inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.

Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä.

Vaikka länsimainen filosofia onkin aina painottanut lähinnä logosta, Aristoteleen kolmen vakuuttavuuden syyn ymmärtäminen on tarpeen, jotta voidaan täydellisesti selittää myös ihmisten käyttäytymisen ei-järkiperäisiä puolia.

Roomalainen retoriikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Roomassa alkoi niin sanotun toisen sofismin aika. Se keskittyi pelkästään reettorien koulutukseen ja politiikkaan, eikä niinkään filosofiaan tai totuuden löytämiseen.

Tässä roomalaiset löysivät Aristoteleen opetuksille paljon käyttöä. Kuuluisimpia roomalaisia reettoreita olivat Cicero ja Quintilianus. Heidän työnsä perustuvat selvästi Aristoteleeseen.

Erityisesti Quintilianus kehitti retoriikan viisi kaanonia, joita käytettiin akateemisissa piireissä vuosisatojen ajan. Hänen mukaansa retorisen tapahtumasarjan vaiheet ovat:

  1. Inventio eli argumentin sisällön keksiminen.
  2. Dispositio eli argumentin sisällön järjestäminen puheeksi suurimman vaikutuksen aikaansaamiseksi.
  3. Elocutio eli käytettävän kielen ja puhetavan valinta, tyyli
  4. Memoria eli kootun ja suunnitellun muistaminen
  5. Pronuntiatio tai actio eli puheen esittäminen

Antiikin retoriikan termistöä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • anafora, lauseen alun toisto
  • antiteesi, vastakkainasettelu
  • antonomasia, yleisnimen käyttö erisnimen sijasta
  • asyndeton, normaalisti käytettävien sidesanojen pois jättäminen
  • hyperbola, liioittelu
  • kiasmi, tehostus sanajärjestystä kääntämällä
  • litoteesi, vastakohdan kielto
  • metonymia, sanan korvaaminen konkreettisemmalla samaa tarkoittavalla sanalla
  • perifraasi, kiertoilmaus, ilmaisu toisin sanoin
  • pleonasmi, tehostus käyttämällä useita samaa tarkoittavia sanoja
  • syllepsi, sanan lisäys, joka muuttaa muiden sanojen merkityksen
  • synekdokee, käytetään osaa edustamaan kokonaisuutta
  • zeugma eli iestys, sanan käyttäminen samanaikaisesti kahdessa eri merkityksessään, esimerkiksi: Hän laski mäkeä ja rahojaan.

Muita klassisen retoriikan merkkihenkilöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan retoriikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnan hiivuttua myös retoriikan opiskelu taantui jossain määrin, koska kristillisellä keskiajalla suhtauduttiin antiikin pakanalliseen kirjallisuuteen epäilevästi. Toisaalta kirkollisten yliopistojen syntyessä retoriikka palasi yleiseen opetussuunnitelmaan, jonka trivium-osaan kuuluivat kielioppi, retoriikka ja logiikka. Renessanssin aikana 1400-luvulla antiikin kirjallisuus sai tärkeämmän aseman.

1900-luvulle tultaessa retoriikka nousi uuteen kukoistukseensa. Tämä johtuu siitä, että uudet viestintävälineet (ennen kaikkea radio, televisio, elokuvat) ja mainokset lisäsivät tarvetta hyvälle retoriikalle ja kielenkäytölle, niiden opiskelulle ja erittelylle. Retoriikkaa kohtaan tunnettiin myös uuden tyyppistä akateemista kiinnostusta. Niin kutsutussa uudessa retoriikassa (engl. new rhetoric) hylättiin klassiselle retoriikalle ominainen puhumisen käytännön taitojen opettaminen ja keskityttiin retoriikan tutkimukseen. Tunnettuja uuden retoriikan kehittäjiä ovat esimerkiksi Chaïm Perelman, Kenneth Burke ja I. A. Richards.

Retoriikka Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retoriikkaa ja argumentaatioteoriaa on tutkittu Suomessa etenkin Jyväskylän, Tampereen, Helsingin ja Turun yliopistoissa. Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, ei ole kuitenkaan yhtään varsinaista retoriikan oppiainetta tai alan professuuria, vaan alan tutkimus ja opetus jakautuvat eri korkeakouluissa eri tieteenaloille. Retoriikan käytännön harrastus on ollut Suomessa eri vuosikymmenillä vilkasta. Retoriikkaa käsitteleviä oppikirjoja ilmestyi yllättävän runsaasti esimerkiksi 1920–1930-luvuilla. Myös 2000-luku on ollut retoriikalle suosiollista aikaa ja tuoretta kirjallisuutta on julkaistu runsaasti, mm. Juhana Torkin laajaa huomiota saanut Puhevalta (2006) [2] Puhetaidon ja argumentaation käytännön opetusta järjestävät esimerkiksi Suomen Puheopisto ja Kriittinen korkeakoulu.

  1. Aristoteles: Retoriikka 1355b26.
  2. Valta-kirjat puhevalta.fi.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aristoteles: Topiikka. Sofistiset kumoamiset. ((Topica; Sophistici elenchi.) Teokset, osa 2. Suomennokset ja selitykset Marke Ahonen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Juha Sihvola) Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-804-4
  • Aristoteles: Retoriikka. ((Rhetorica.) Teokset 9. Suomennokset: Paavo Hohti, Päivi Myllykoski. Selitykset laatinut Juha Sihvola) Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-702-1
  • Aristoteles: Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka. ((Katēgoriai. Peri érmēneias.) Suomentanut ja selitykset laatinut Lauri Carlson. (Analutika protera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. (Analutika ústera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 1) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-581-9
  • Blomstedt, Jan: Retoriikkaa epäilijöille. (S. 235–256: Retoriikan sanasto. Sanaston toimittanut Jari Kauppinen) Helsinki: Loki-kirjat, 2003. ISBN 951-825-007-3
  • Cicero, Marcus Tullius: Puhetaidosta: Brutus. (Johdanto, suomennos, selitykset ja liitteet Pirkko Haapanen. Johdannon Cicero-esittely Teivas Oksala) Helsinki: Finn Lectura, 1990. ISBN 951-8905-21-5
  • Cicero, Marcus Tullius: Puhujasta. ((De oratore.) Suomennos Aulikki Vuola) Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-960-1
  • Eemeren, Frans H. van & Grootendorst, Rob, Henkemans, Francisca Snoeck: Fundamentals of argumentation theory: A handbook of historical backgrounds and contemporary developments. Mahwah, New Jersey: Lawrence Erlbaum Associates, 1996. ISBN 0-8058-1861-8 (englanniksi)
  • Hietanen, Mika: Retoriken vid Finlands universitet. Finsk tidskrift, 2007, nro 9–10, s. 522–536. ISSN 0015-248X (ruotsiksi)
  • Kailaheimo, Markku: Brutuksesta - stoalaisesseitä. Kirjokansi, 2016. ISBN 978-952-7142-62-2
  • Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (toim.): Argumentti ja kritiikki: Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-738-2
  • Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.): Korkeempi kaiku: Sanan magiaa ja puheen poetiikkaa. (Kalevalaseuran vuosikirja 88) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-136-0
  • Palonen, Kari: Kootut retoriikat: Esimerkkejä politiikan luennasta. (SoPhi 11) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1997. ISBN 951-34-0929-5
  • Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa: Tutkimuksen ja politiikan retoriikat. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-000-7
  • Perelman, Chaïm: Retoriikan valtakunta. ((L’empire rhétorique, 1977.) Suomentanut Leevi Lehto) Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-004-X
  • Puro, Jukka-Pekka: Retoriikan historia. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30090-X
  • Puro, Ulla: Reilua retoriikkaa. (Käsikirjoitus: Ulla Puro. Toimitus: Tuula Pasanen. Taskumatti-sarja) Helsinki: Työväen sivistysliitto, 2007. ISBN 978-951-701-512-7
  • Torkki, Juhana: Puhevalta: Kuinka kuulijat vakuutetaan. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20331-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]