Hugo Herrmann
Hugo Herrmann (19. huhtikuuta 1896 Ravensburg, Württemberg – 7. syyskuuta 1967 Stuttgart, Länsi-Saksa) oli saksalainen säveltäjä, urkuri ja kuoronjohtaja.[1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hugo Herrmann varttui opettaja- ja urkuriperheessä. Hän opiskeli opettajaksi Würzburgissa ja Ludwigsburgissa, jota ammattia hän harjoitti hetkisen Reichenbachissa 1914–15. Jo opiskeluaikoina hänen musikaalinen lahjakkuutensa tuli esiin. Hän joutui ensimmäiseen maailmansotaan, jonka jälkeen hän palasi opettajan ammattiin 1918 vuodeksi Balingeniin. Tämän jälkeen hän pääsi opettajaksi ja urkuriksi Ludwigsburgiin.[1]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Urkuri- ja opettajatyönsä ohella hän opiskeli Stuttgartin konservatoriossa Oskar Schröterin johdolla ja jatkoi sittemmin opintojaan Berliinin musiikkikorkeakoulussa Walther Gmeindlin ja Franz Schrekerin johdolla. Ura jatkui opettajana, urkurina ja kuoronjohtajana Württembergin kaupungeissa, eritoten Ludwigsburgissa ja Stuttgartissa. Hän julkaisi pian myös ensimmäisen teoksensa, Op. 4, das Minnespiel. Vuonna 1923 Herrmann teki konserttimatkan Yhdysvaltoihin, jonne hän päätti jäädä pidemmäksikin aikaa. Hän toimi muun muassa urkurina ja kanttorina Detroitissa, Michiganissa. Hän palasi Saksaan 1925, toimien jälleen opettajana, urkurina ja kuoronjohtajana.[1]
Paul Hindemithin ja Ernst Hohnerin rohkaisemana hän alkoi säveltää harmonikalle omistettua taidemusiikkia 1926 ja vuotta myöhemmin hän julkaisi teossarjan Sieben Neuen Spielmusiken, die Neue Musik für Akkordeon. Hän solmi hyvät suhteet Hohneriin ja Trossingeniin ja hänet nimitettiin Trossingenin valtiollisen musiikkikoulun johtajaksi 1935. Vuonna 1949 hänet nimitettiin professoriksi.[1]
Herrmannin teokset saivat useita palkintoja ja tunnustuksia. Vuonna 1928 hän voitti Schubert-palkinnon ja voitettuaan Staatspreisin 1930 häneltä tilattiin ooppera Vasantasena Wiesbadenin valtiolliseen teatteriin. Vuonna 1938 hän oli perustamassa säveltäjäyhdistystä Schwäbischen Komponistenkreises ja vuonna 1953 hän oli mukana perustamassa saksalaista harmonikansoitonopettajien liittoa, Deutschen Akkordeonlehrer-Verbandes, Frankfurtissa. Hänen nimensä yhdistetään myös useisiin musiikkijuhliin, kuten Pfullinger Kammermusik-Festen tapahtumaan 1930–33, Mannheimer Neuen Chormusik-juhliin 1932 ja Donaueschinger Musiktagen -juhlille vuosina 1934–37. Hän johti Trossingenin musiikkikoulua eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1962. Hän on myös saanut useita valtiollisia tunnustuksia, kuten ensimmäisen luokan Bundesverdienstkreutz -mitalin, saavutuksistaan ja työstään saksalaisen musiikin alalla.[1]
Vaikutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Herrmannin Sieben Neuen Spielmusiken, op 57/1 teossarjaa pidetään ensimmäisenä merkittävänä harmonikalle suunnattuna taidemusiikkiteoksena. Hän sävelsi myös huomattavan määrän muutakin harmonikalle suunnattua uraauurtavaa taidemusiikkia.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Hugo Herrmann (1896-1967) MGG Bd. 06. 1986. Bärenreiter-Verlag. Viitattu 1. kesäkuuta 2008. (saksaksi)
- ↑ Henry Doktorski: The Classical Accordion, part 2 The Classical Free-Reed, Inc.. Viitattu 1. kesäkuuta 2008. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuva ja lyhyt biografia, sekä harmonikkasävellystuotanto (Arkistoitu – Internet Archive) (saksaksi)
| ||||||||||||||||||
