Käyttäjä:Stalinin makaroonit/Stalin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Josif Stalin
Иосиф Сталин (venäjäksi)
იოსებ სტალინი (georgiaksi)
Kommunisti stalin
Kommunisti stalin
Neuvostoliiton kommunistinen puolueen 1. pääsihteeri
3. huhtikuuta 1922 – 5. maaliskuuta 1953
Seuraaja Georgi Malenkov
Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja
6. toukokuuta 1941 – 5. maaliskuuta 1953
kansankomissaarineuvoston puheenjohtaja
6. toukokuuta 1941 – 15. maaliskuuta 1946
Edeltäjä Vjatšeslav Molotov
Seuraaja Georgi Malenkov
Henkilötiedot
Koko nimi Josif Vissarionovitš Stalin
SyntynytJosif Vissarionovitš Džugašvili
18. joulukuuta 1878
Gori, Tbilisin kuvernementti, Venäjä (nykyään Georgia)
Kuollut5. maaliskuuta 1953 (74 vuotta)
Neuvostoliitto Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (aivoverenvuoto)
ArvonimiGeneralissimo
Puoliso Jekaterina Svanidze (aviol. 1906 – 1907) (kuolemaansa) 1 lapsi
Nadežda Allilujeva (aviol. 24.03 1919 – 8.11 1932) (kuolemaansa) 2 lasta
Tiedot
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Uskonto ateismi
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t)  Neuvostoliitto
Puolustushaara Neuvostoliiton asevoimat
Palvelusvuodet 1943–1953
Sotilasarvo marsalkka (1943–1945)
generalissimo (1945–1953)
Taistelut ja sodat Toinen maailmansota

Josif Vissarionovitš Džugašvili, vallankumousnimeltään Josif Stalin[1] (ven. Ио́сиф Виссарио́нович Джугашви́ли, Iosif Vissarionovitš Džugašvili, georg. იოსებ ბესარიონის ძე ჯუღაშვილი, Ioseb Besarionis dze Džughašvili; vallankumousnimeltään ven. Ио́сиф Ста́лин, Iosif Stalin, georg. იოსებ სტალინი, Ioseb Stalini, 18. joulukuuta (J 6. joulukuuta) 1878 Gori, Tbilisin kuvernementti, Venäjän keisarikunta (nyk. Georgia) – 5. maaliskuuta 1953 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto), oli bolševikkivallankumouksellinen, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen pääsihteeri (1922–1953) ja Vladimir Leninin seuraaja Neuvostoliiton johdossa.

Syntyperältään Stalin oli georgialainen ja hänen äidinkielensä oli georgia. Venäjää hän puhui georgialaisella aksentilla. Stalinin isä oli ammatiltaan kohtalaisesti menestyvä suutari, mutta isän alkoholisoiduttua perheen elintaso laski hyvin heikoksi. Nuorena Stalin joutui toistuvasti vanhempiensa väkivallan kohteeksi. Opiskellessaan Tbilisin pappisseminaarissa nuori Stalin tutustui marxilaisuuteen, minkä vuoksi hänet erotettiin koulusta. Hänestä tuli aktiivinen kommunisti. Hän kohosi bolševikkipuolueen hierarkiassa ja toimi Venäjän sisällissodan aikana sekä poliittisena että sotilaallisena komentajana. Neuvostoliiton ensimmäisen johtajan Leninin kuoltua alkoi valtataistelu, jonka Stalin voitti. Leninin kuoltua 21. tammikuuta 1924 häntä pidettiin yleisesti Neuvostoliiton johtajana ja myös kommunistipuolueen johtajana, mutta monet pitivät häntä alkuun pelkkänä ”keulakuvana”. Hänestä tuli maan kiistaton johtaja vasta, kun hän voitti valtataistelun Leninin seuraajasuosikkina pidettyä Lev Trotskia vastaan vuonna 1928 tai 1929. Hänellä ei milloinkaan ollut hallussaan maan korkeinta virkaa, mutta varsinkin Stalinin vainojen jälkeen hänellä oli tosiasiassa rajoittamattomat diktaattorin valtuudet.

Stalinismi on nimetty Stalinin mukaan. Stalinin hallinnon alkukautta leimasivat suuret yhteiskunnalliset mullistukset, kuten maatalouden pakkokollektivisointi ja raskaan teollisuuden rakentaminen, sekä omiin kansalaisiin kohdistuneet vangitsemiset ja laajat pakkosiirrot. Poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi Stalin turvautui valtioterroriin, pani toimeen vähemmistökansallisuuksien pakkosiirtoja, lähetti poliittisiksi vangeiksi tuomittuja ihmisiä pakkotyöhön ja perusti gulag-järjestelmän. Ihmisiä menehtyi sekä pakkotyöhön, nälänhätiin että teloituksiin. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat lähteestä riippuen suuresti. Yleisesti arvioidaan, että kuolleita oli useita kymmeniä miljoonia.[2] Joka tapauksessa Stalin sai uudistuksilla Neuvostoliitosta suuren talousmahdin ja suurvallan paljon lyhyemmässä ajassa mitä länsimaat odottivat.[3]

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Neuvostoliitto liitti itseensä läntisille naapureilleen kuuluneita alueita joko painostamalla tai sodan avulla. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, jolloin Stalin julisti alkaneeksi "Suuren isänmaallisen sodan". Neljä vuotta kestäneiden taisteluiden aikana Neuvostoliitto kärsi valtavia aineellisia ja ihmishenkien menetyksiä, mutta löi lopulta vihollisensa. Sodan jälkeen joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet itäisessä ja keskisessä Euroopassa Stalinin vallan piiriin ja Neuvostoliitosta tuli Yhdysvaltojen ohella maailman johtava supervalta, mikä johti kylmään sotaan. Stalin menehtyi vuonna 1953.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Josif Džugašvili, tuleva Stalin, syntyi Gorin kaupungissa Venäjän Gruusiassa (nyk. Georgia) suutari Besarion Vanovitš Džugašvili ja Jekaterina (Keke) Geladzen perheeseen.[4] Hänen virallinen syntymäpäivänsä oli juliaanisen kalenterin mukaan 9. joulukuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan 21. joulukuuta) 1879[5], mutta Gorin kirkonkirjoihin merkitty syntymäpäivä on 6. joulukuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan 18. joulukuuta) 1878.[6]

Nuori Stalin.

Stalinin äiti Jekaterina oli syntynyt maaorjatalonpojan perheeseen ja oli vasta 16-vuotias, kun hän tapasi suutari Beson, joka oli muuttanut perheensä kanssa Goriin kotikylästään Didi-Lilosta.[7] Keke synnytti kolme lasta, joista vain nuorin, Iosif Vissarionovitš Džugašvili, jäi henkiin.[8][5] Äiti antoi pojalleen lisänimen ”Soso”.

Nuoren pojan ensimmäiset vuodet olivat vaikeat. Alkuun hyvin menestyneen suutarinverstaan tilanne alkoi huonontua, kun ”Soson” isä Beso alkoi juoda. Kotielämä oli ajoittain erittäin rauhatonta, kun vanhemmat tappelivat isän mustasukkaisuuden takia keskenään. Vanhemmat menettivät talon, jossa Stalin oli syntynyt, ja he joutuivat muuttamaan useita kertoja kymmenen vuoden aikana. Josifin tiedetään sairastelleen ensimmäisien elinvuosiensa aikana paljon; sairastettuaan isorokon vuonna 1884 hän sai vuosia myöhemmin lisänimen Tšopura (rokonarpinen).[9] Kummankin vanhemman väkivaltainen käyttäytyminen loi pohjaa pojan julmuudelle hänen myöhemmässä elämässään, kuten lapsuudenystävä Iremašvili kirjoittaa: ”Ansaitsemattomat ja pelottavat selkäsaunat tekivät pojasta yhtä julman ja sydämettömän kuin isänsä.”[10]

” Oi kuki koko kaunis maa ja riemuita myös taatot saa kun Georgian lapsi opinnoin tuo iloa maalle isien. ”

– Lyhennelmä Stalinin kirjoittamasta runosta Aamu, salanimellä Soselo.[11]

Josifin tiedetään monta kertaa pyrkineen kouluun, joka oli tarkoitettu vain pappien ja piispojen pojille, mutta viimein vuonna 1888 hän pääsi Gorin hengelliseen kouluun, jossa hän neljän kouluvuoden ajan oli koulun parhaita oppilaita. Koulussa oli kova kuri, ja vähäisemmästäkin syystä oppilas saattoi saada viivoittimesta käsilleen.[12] Hän oli juuri aloittanut koulun, kun joutui onnettomuuteen ja loukkasi vasemman käsivartensa ja jalkansa.[13]

Soso valmistui koulusta 1894. Hän siirtyi Tbilisin pappisseminaarin, jossa kannustettiin lukemaan entistä intohimoisemmin, mutta se teki hänestä myös ateistin jo ensimmäisenä vuotena. Hän ryhtyi käymään uskovaisten kanssa kiivasta väittelyä sekä tutustui marxismiin. Hänet erotettiin seminaarista vuonna 1899.[14]

Maanalainen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolueagitaattori Koba (Josif Džugašvili, myöh. Josif Stalin) 1902.

Stalin käytti maanalaisen toiminnan vuosinaan peitenimeä Koba (suom. lannistumaton).[15] Nimen Koba arvellaan tulevan erään georgialaisen kirjan päähenkilöstä.[16] Nimi Stalin (suom. teräksinen) vakiintui pysyvästi käyttöön vasta 1920-luvulla.[17]

Stalin oli perustamassa ”Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen Tbilisin komiteaa” ja oli myös alusta saakka sen aktiivinen kannattaja.[18] Useat komitean jäsenistä vangittiin ja karkotettiin.[18] Myöhemmin Stalin pakeni vangitsemisia Batumin satamakaupunkiin. Siellä hän yllytti työläisiä lakkoihin ja väkivaltaisiin mielenosoituksiin.[18] Hänet vangittiin ensimmäisen kerran vuonna 1902.[19] Vuonna 1903 hänet karkotettiin Siperiaan, josta hän yritti paeta, mutta joutui palaamaan takaisin karkotuspaikkaansa. Hän onnistui pakenemaan vuoden 1904 alussa Tbilisiin saakka.[20]

Hänet valittiin puolueen edustajaksi valtakunnalliseen neuvottelukokoukseen, joka kokoontui ensimmäisen kerran joulukuussa 1905 Tampereella. Niin sanotussa Tampereen konferenssissa hän tapasi ensimmäistä kertaa Leninin.[21] Hän käytti Tampereella, kuten myös myöhemmin Tukholmassa (1906) ja Lontoossa (1907), salanimeä Ivanovitš.[22] Kun hän oli matkalla Tukholmaan muiden venäläisten kokousedustajien kanssa huhtikuussa 1906, heitä kuljettanut laiva S/S Oihonna ajoi karille Hangon edustalla.[23] [24] Silloisen puheenjohtajan Leninin esityksestä hänet valittiin vuonna 1912 bolševikkipuolueen keskuskomiteaan[25], mutta muut kokousedustajat kritisoivat valintaa voimakkaasti.[26] Vuonna 1912 Stalin oleskeli Krakovassa[27] ja kirjoitti siellä tutkielman Marxismi ja kansallisuuskysymys.[28] Se oli hänen merkittävin teoreettinen työnsä. Artikkeli julkaistiin vuonna 1913 nimimerkillä K. Stalin, mikä oli yksi ensimmäisiä kertoja, kun Stalin käytti julkisesti tätä nimeä. Keväästä 1913 aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen saakka Stalin oli uudelleen karkotettuna Siperiaan, sillä hän oli joutunut puoluejohtoon soluttautuneen Ohranan agentin Roman Malinovskin kavaltamaksi.[29]

Vuonna 1917 Stalin valittiin uudestaan puolueen keskuskomiteaan.[30] Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänelle annettiin kansallisuusasian komissaarin tehtävä, Samalla hänet valittiin nelihenkiseen toimeenpanevaan elimeen, jonka muut jäsenet olivat Lenin, Lev Trotski ja Jakov Sverdlov. Ensimmäinen tehtävä uudessa virassa oli Suomen itsenäisyyden myöntäminen.[31]

Ensimmäiset tehtävät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin sai ensimmäiset sotilaalliset tehtävänsä keväällä 1918, kun Moskova ja Pietari olivat suuressa nälkäkurimuksessa, joten Lenin määräsi Stalinin selvittämään, kuinka noihin kaupunkeihin saataisiin lisää ruokaa.[32][33] Stalin ja kaksi muuta apuria sekä noin neljäsataa aseistettua sotilasta, joiden joukossa oli erityisesti teloituksissa kunnostautuneita latvialaisia, matkustivat Tsaritsyniin (nyk. Volgograd) junalla. Aikaisemmat yritykset panna toimeen ruoan pakko-ottoja olivat epäonnistuneet.[32] Stalin oli saanut Leniniltä laajat valtuudet selvittää asia mahdollisimman pian.[32][34] Heti saavuttuaan Stalin aloitti mittavat vangitsemiset ja teloitukset.

” Täällä tehdään kaikki mahdollisten yllätysten estämiseksi. Voitte olla vakuuttuneita siitä, että kätemme eivät vapise. ”

– Stalinin sähke Leninille.[35]

Stalin johti myös puna-armeijan joukkoja Tsaritsynin ympäristössä. Kesällä 1918 ne kärsivät valkoisen armeijan hyökkäyksistä.[36][37][38] Trotski lähetti Stalinin avuksi sodankäynnin asiantuntijoita. Stalin teloitti kaikki epäluotettavina.[36] Trotski ei luottanut Stalinin ja Kliment Vorošilovin sodanjohtokykyihin vaan lähetti Leninille sähkeen: ”Vorošilov pystyy johtamaan rykmenttiä mutta ei 50 000 miehen armeijaa”. Stalin joutui palamaan takaisin Moskovaan Leninin käskystä.[39]

Vuoden 1919 alussa Aleksandr Koltšakin armeija eteni kohti Permiä ja tilanne näytti hankalalta. Stalin ja Tšekan johtaja Feliks Dzeržinski lähtivät yhdessä panemaan juopottelevat ja ryöstelevät puna-armeijan joukot kuriin säälimättömillä teloituksilla.[40] Vuoden 1919 toukokuussa Stalin lähetettiin Pietariin torjumaan kenraali Aleksandr Rodzjankon komentaman Luoteis-Venäjän armeijan hyökkäystä, joka tuli Viron alueelta.[41] Heti Pietariin päästyään Stalin aloitti laajat teloitukset ja puhdistukset ja ulotti ne muun muassa tsaarinaikaiseen virkamieskuntaan.[42][43] Samalla hän tukahdutti Pietarin länsipuolella sijainneen Krasnaja Gorkan linnakkeen (suom. Yhinmäki) kapinayrityksen. Hän väitti kumonneensa koko perinteisen merisotatieteen valtaamalla linnakkeen mereltä, vaikka todellisuudessa se vallattiin laivaston tukemilla maajoukoilla.[44]

” Krasnaja Gorkan nopea valtaaminen selittyy sillä, että jouduin puuttumaan poikkeuksellisen kovakouraisesti operatiivisiin asioihin, jopa peruuttamaan käskyjä ja korvaamaan niitä omillani. Katson velvollisuudeksi ilmoittaa, että aion vastaisuudessakin toimia samalla tavalla. ”

– Stalinin sähke Leninille.[45]

Stalin johti komissaarin ominaisuudessa ns. eteläistä sotatoimiyhtymää hyökkäyksessä Puolaa vastaan. Puolan armeija torjui Puna-armeijan etenemisen 1920.[46]

Keväällä 1922 Stalinille annettiin bolševikkipuolueen sihteeristön pääsihteerin virka. Leninin arvellaan perustaneen viran vain siksi, että pystyisi hallitsemaan paremmin puolueen sisäisiä kiistoja. Sihteeristön yhtenä tehtävänä oli valvoa kaikkia sisäisiä nimityksiä. Hänen toimikautensa alkupuolella solmittiin ns. Rapallon sopimus, jossa Neuvostoliitto ja Saksa aloittivat tiiviin yhteistyön muun muassa kaupallisilla aloilla, mutta sopimuksessa oli myös kohtia, joiden perusteella Saksan armeija sai salaisia koulutuskeskuksia useille paikkakunnille ympäri Neuvostoliittoa.[47]

Valtataistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lenin ja Stalin 1920-luvun alussa.

Syksyllä 1923 hieman ennen Leninin kuolemaa Stalin, Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev perustivat politbyroohon niin sanotun triumviraatin estääkseen Trotskia nousemasta puolueen johtoon.[48] Leninin kuoltua Zinovjev avasi keväällä 1924 keskuskomitean täysistunnon: ”Toverit, jokainen Iljitšin sana on meille laki. Olemme vannoneet täyttävämme kaiken, minkä kuoleva Iljitš käski meidän tehdä.” Tilaisuuden lopuksi keskuskomitean jäsenet äänestivät ja säilyttivät Stalinilla pääsihteerin viran, ja siten hän pystyi keskittämään itselleen kaiken vallan.[49]

” Mooses johti juutalaiset pois Egyptistä ja Stalin politbyroosta. ”

– Karl Radek, Trotskin karkotuksesta.[50]

Vuoden 1925 alussa Trotski vapautettiin sota-asiankomissaarin tehtävästä, ja pian sen jälkeen hän itse luopui lähes kaikista muista luottamustoimistaan. Kun myöhemmin vuonna 1925 pidettiin 14. puoluekokous, myös Kamenev menetti paikkansa varsinaisena jäsenenä. Uudestaan valittiin Nikolai Buharin, Aleksei Rykov ja Mihail Tomski. Uusina jäseninä valittiin Mihail Kalinin, Kliment Vorošilov ja Vjatšeslav Molotov. Siten Stalin puhdisti pikkuhiljaa bolševikkipuolueen johdosta Leninin ja Trotskin entiset suosikit ja läheiset työtoverit ja nimitti omat suosikkinsa heidän tilalleen.[51] Ensin Trotski karkotettiin Alma-Ataan[52] ja helmikuussa 1929 maanpakoon Konstantinopoliin höyrylaivalla nimeltä Iljitš.[53][54] Hänet murhattiin vuonna 1940 Meksikossa Stalinin määräyksestä. Vuoden 1929 lopulla myös Buharin menetti paikkansa, ja Rykov ja Tomski saivat ankaran varoituksen.[51]

Puhdistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia näytösoikeudenkäyntejä pidettiin Stalinin valtakauden alkupuolella useita. Yksi ensimmäisistä suurista julkisista näytösoikeudenkäynneistä oli vuonna 1928 insinöörejä vastaan järjestetty Šahty-oikeudenkäynti ja toinen, vieläkin suurempi niin sanotun ”teollisuuspuolueen” johtoa vastaan vuonna 1930.[55] Vasta Sergei Kirovin kuoleman jälkeen 1930-luvun puolessavälissä niitä alettiin järjestää kommunistipuolueen johtajia vastaan. Kuuluisimmat olivat vuosina 1936–1938 pidetyt niin sanotut Moskovan oikeudenkäynnit. Tuomitut teloitettiin oikeudenkäyntien jälkeen lähes välittömästi. Kommunistipuolueen ylimmästä johdosta puhdistusten uhreiksi joutuivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev, Nikolai Buharin ja Karl Radek, sotilasjohtajista marsalkat Mihail Tuhatševski, Vasili Blücher ja Aleksandr Jegorov sekä turvallisuudesta vastaavat Genrih Jagoda ja Nikolai Ježov.[56]

Näytösoikeudenkäynneissä heitä syytettiin muun muassa eri maiden tiedustelupalveluiden asiamiehiksi tai sabotööreiksi tai väitettiin jopa heidän yrittäneen pidättää Lenin vuonna 1918.[57] Myös näytösoikeudenkäynneissä tuomittujen vaimot ja muu lähisuku yleensä teloitettiin tai vangittiin ja lapset saattoivat joutua lastenkotiin.[58][59]

On väitetty, että Stalin olisi ollut itse henkilökohtaisesti paikalla seuraamassa näytösoikeudenkäyntejä[57] oikeussalin yhteydessä olevasta pienestä huoneesta käsin.[60] Vangitsemiset ja teloitukset koskettivat kaikkia yhteiskunnan eri tahoja tai toimintoja. Myös Neuvostoliiton turvallisuudesta vastaavien virastojen henkilökuntaa vangittiin ja teloitettiin.[56]

Kaikkia syytettyjä ei välttämättä tuomittu koskaan oikeuden päätöksellä, vaan monet saivat tuomionsa vasta vankileirillä tai hieman ennen teloitusta.[61] Vuonna 1937 NKVD:n troikat aloittivat toimintansa ja jakoivat kuolemantuomioita ”liukuhihnalta”: tavallisesti kuolemantuomio vaati noin kymmenen minuuttia.[62] Monissa tapauksissa saattoivat kokonaiset perheet joutua vankileireille tai tulla teloitetuksi.[63] Vangitsemiselta ei säästynyt edes Stalinin tyttären ensimmäinen poikaystävä Aleksei Kapler. Hän pääsi vapauteen vasta Stalinin kuoltua.[64]

Monet Stalinin lähimmät sukulaiset ja tuttavat teloitettiin, tai he kuolivat hämärissä olosuhteissa, kuten esimerkiksi Aljoša Svanidze, Marija Svanidze, Pavel Allilujev ja Stanislav Rebens.[65] Kominternkin joutui puhdistettavaksi. Neuvostoliitossa maanpaossa oleskelevien eri maiden kommunistipuolueiden edustustot puhdistettiin pitkän linjan kommunisteista.[66] Tunnetuimpia Kominterin puhdistuksissa kadonneista ovat Béla Kun[67][66] vuonna 1937 ja bulgarialainen Blagoi Popov[68][66], joka oli Riikka Kuusisen aviopuoliso.[66] Säästyneistä tunnetuimpia olivat Wilhelm Pieck, Walter Ulbricht ja Josip Tito, joka sattui olemaan Neuvostoliiton ulkopuolella.[66][67]

Eri lähteet ovat päätyneet erilaisiin uhrimääriin. Myöhemmin on esitetty laskelmia, joiden mukaan vuosina 1937–1939 olisi teloitettu noin 786 000, mutta toisten lähteiden mukaan hieman alle kaksi miljoonaa ihmistä olisi joutunut terrorin uhreiksi.[62][69]

Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin tiedetään allekirjoittaneen henkilökohtaisesti noin neljäsataa teloitusmääräystä, joissa oli yhteensä 44 000 nimeä.[62] Usein tuomitut luulivat loppuun saakka, että Stalin ei olisi tiennyt heidän kohtalostaan. Epäselvissä olosuhteissa kuolivat muun muassa Maksim Gorki[70], Nadežda Krupskaja[65] ja Andrei Ždanov.[70]

Ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeen myös kokonaisia kansoja saatettiin siirtää perinteisiltä asuinseuduiltaan Siperiaan tai muille asumattomille seuduille. Pakkosiirrettyihin kansoihin kuuluivat muun muassa tataarit, kalmukit, inguušit, Volgan saksalaiset ja tšetšeenit.[71] Baltian maista kyyditettiin yhteensä noin 570 000 ihmistä vuonna 1941 ja uudestaan vuosina 1944–1949 eri puolille Neuvostoliittoa.[72] Kansainvälisesti tunnetuimpia joukkomurhia on Katynin metsässä tapahtunut yli 21 000 puolalaisen sotavangin teloitus vuonna 1940.[73][70][74] Vaikka miljoonia vangittiin mitä erilaisimmilla perusteilla, vankiloista tai keskitysleireiltä myös vapautettiin eri aikoina vankeja. Yleensä vapautetut vangit oli tuomittu erilaisista pikkurikoksista, mutta vapauteen pääsi myös vangittuja tiedemiehiä ja muita johtavia suunnittelijoita. Tunnetuimpia leireiltä vapautettuja olivat muun muassa myöhemmin toisen maailmansodan aikana tunnetuksi tullut Konstantin Rokossovski, tiedemies Lev Landau ja lentokoneiden suunnittelija Andrei Tupolev.[75]

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolhoosilaisia 1930-luvulla.

Viljatoimitukset takkuilivat suuriin kaupunkeihin, kun talonpojat eivät myyneet ylimääräistä viljaansa valtiolle vaan pyrkivät myymään paremmalla tuotolla toreilla. Tilanne jatkui tämänkaltaisena ainakin 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvulla.[76][77] Stalin mobilisoi kaikki kynnelle kykenevät tappamaan talonpoikia ja ryöstämään viljaa.

Molotovkin lähetettiin Ukrainaan mukaan viljan takavarikointiin. Molotov muisteli myöhemmin: ”Viljaa revittiin jokaiselta, jolla sitä vähänkin oli.”[76] Alkuvuodesta vuonna 1928 myös Stalin lähti Siperiaan viljan takavarikointeihin.[76] Stalinin taloudellisten uudistusten johdosta tsaarinaikainen agraarivaltainen Neuvostoliitto pyrki kuromaan umpeen teollistuneiden valtioiden tuotannollista etumatkaa.[78]

” Tanssipas georgialainen meille lezginkaa, niin ehkä sitten annamme. ”

– Talonpojan vastaus Stalinille vuonna 1928.

Stalinin johdolla 1920-luvun markkinahenkisempi NEP-talouspolitiikka korvattiin talousuudistusohjelmalla, joka muutti Neuvostoliiton talouden viisivuotissuunnitelmiin perustuvaksi. Siten koko yhteiskunta valjastettiin suurimmaksi osaksi pakkotyöllä uudistamaan Neuvostoliiton jälkeenjäänyttä teollista tuotantoa ja liikenneyhteyksiä.

Ensimmäiset hankkeet teollisuuden ja liikenneyhteyksien uudistamiseksi olivat muiden muassa Vienanmeren kanava, Moskovan metro, Volgan patohanke ja Baikalin-Amurin välinen rautatieyhteys.lähde?Samalla kun investoitiin raskaan teollisuuden rakentamiseen, pieniin yksityisviljelmiin perustunut maatalous pakkokollektivoitiin muuttaen uuteen malliin, jossa merkittäviä yksiköitä olivat suuret kolhoosit.[78] Tämä herätti maanviljelijöissä vastarintaa, ja monien karja pakkoteurastettiin sillä seurauksella, että aiheutettiin laaja nälänhätä. Siitä syytettiin kulakkeja eli ns. ”varakkaita talonpoikia”, joten kaikki maata omistaneet talonpojat ammuttiin, ja näiden hengissä säilyneet perheet lähetettiin vankileireille. Vapaaksi jääneet joutuivat kerjäämään toimeentulonsa eteen ja saattoivat kuolla nälkään. On arveltu, että ”kulakkeja” on ollut 5,5 miljoonaa, joista hengissä olisi säilynyt noin 200 000.[78]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tie sotaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin valmistautui koko 1930-luvun mahdolliseen suursotaan.[79] Stalin komensi silloisen Berliinin-suurlähettiläänsä, juutalaissyntyisen Jakov Suritsin, kotiin vuonna 1938.[80] Alkuvuodesta 1939 alkaen Stalin neuvotteli yhtä aikaa Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa liittoutumisesta.[81] Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat Moskovassa vuonna 1939 ns. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu muun muassa Puolan jaosta ja Suomen sekä Baltian maiden kohtalosta.[82] Kun Saksa hyökkäsi Puolaan syksyllä 1939, puna-armeija sopimuksen mukaisesti valloitti maan itäisen puoliskon. Pian sen jälkeen Stalin painosti Baltian maat turvallisuussopimuksiin. Myöhemmin kesällä 1940 liitti Baltian maat Neuvostoliittoon. Samoin Neuvostoliitto vaati Romanialta Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan ja sai Moskovan rauhansopimuksessa Suomelta maan itäosia.

Suuri isänmaallinen sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa vuonna 1941 Stalin nimitti itsensä pääministeriksi.[83] Hän tiesi Hitlerin suunnitelmista hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, on jopa väitetty että neuvostovakoojat olisivat hankkineet Operaatio Barbarossan suunnitelmat etukäteen.[84][85][86] Heti hyökkäyksen alettua Stalin vetäytyi datsalle, Hrutševin ja Mikojanin muistelmien mukaan Stalin oli aloitekyvytön.[87] Myöhemmin Stalin tehosti Neuvostoliiton puolustusta perustamalla stavkan.[88] Puna-armeija menetti sodan ensimmäisinä viikkoina miljoonia sotilaita kaatuneina ja sotavankeina.[89] Yksinomaan Kiovassa Wehrmacht sai noin 660 000 sotavankia.[90][91][92] Syksyllä 1941, kun saksalaiset olivat jo aivan Moskovan edustalla, Stalin määräsi Leninin ruumiin siirrettäväksi Tjumeniin.[93] Saksalaiset joukot joutuivat pysähtymään Moskovan edustalle poikkeuksellisen aikaisin alkaneen talven takia.[94] Samaan aikaan Stalin erotti komentajat Kliment Vorošilovin ja Semjon Budjonnyin ja nimitti heidän tilalleen Georgi Žukovin, Aleksandr Vasilevskin ja Konstantin Rokossovskin.[92] Moskovaa tyhjennettiin ja kaikki tärkeimmät virastot evakuoitiin Kuibyševiin.[95]

Sodan ensi päivistä lähtien Neuvostoliitto pyrki pelastamaan tärkeimmän teollisuutensa ja siirtämään sen mahdollisimman kauas sotatoimialueelta. Stalin valvoi henkilökohtaisesti[92] sotataloudelle välttämättömimmän teollisuuden evakuoinnin pois saksalaisten uhkaamilta alueilta.[96] Vuosina 1941-1942 evakuoitiin yhteensä 1 673 teollisuuslaitosta. Tehtaiden mukana pyrittiin evakuoimaan myös työläiset, yhteensä jopa 25 miljoonaa ihmistä, mikä vastasi runsasta neljäsosaa miehitettyjen alueiden väestöstä. Suurin osa siirretyistä oli sota- ja elintarviketuotannon kannalta elintärkeiden teollisuudenalojen palveluksessa työskennelleitä ja heidän perheenjäseniään. Sodan jälkeen he muodostivat pohjan Volgan-Uralin alueen ja Länsi-Siperian teollisuuskeskusten väestölle.[97]

Sodan käännekohdaksi muodostui Stalingradin taistelu[98], jonka aikana Saksa liittolaisineen menetti kokonaisuudessaan kolme armeijaa. Akselivaltojen kokonaistappiot olivat noin 75 divisioonaa, joista 50 saksalaisia. Neuvostoliiton henkilötappiot olivat vielä suuremmat.[99] Vuodesta 1943 lähtien Saksan joukot perääntyivät Neuvostoliitosta ja kärsivät tappioita myös muilla rintamilla. Lopulta taisteltiin Saksan alueesta itsestään – Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain joukot tulivat etelästä ja lännestä, puna-armeija idästä. Neuvostoliitto voitti kilpajuoksun Berliiniin, jossa Hitler oli tehnyt itsemurhan huhtikuussa 1945. Puna-armeijan joukot ottivat Berliinin haltuunsa ja toinen maailmansota Euroopassa oli päättynyt. Tämän jälkeen Neuvostoliitto osallistui sotatoimiin vielä Kaukoidässä, lyöden Japanin maavoimat Mantšuriassa ja vallaten Sahalinin sekä Kuriilit.[100]

Sota-aikana Moskovassa vierailivat ensin Winston Churchill vuonna 1942[101] ja joulukuussa 1944 Charles de Gaulle.[101] Winston Churchill luovutti Teheranin konferenssissa Stalinille Englannin kuninkaan Yrjö VI:n lahjoittaman miekan Stalingradin kaupungille siellä saavutetun voiton kunniaksi.[102]

Saksalaiset arvioivat keväällä 1942 puna-armeijan siihen mennessä menettäneen noin 7,5 miljoonaa kaatuneina, haavoittuneina tai sotavankeina.[103][104] Venäjän tiedeakatemian vuonna 1994 julkistamien lukujen mukaan toisessa maailmansodassa kaatui noin 8,6 miljoonaa sotilasta ja siviileitä kuoli noin 18 miljoonaa[89] Saksan Wehrmachtin ottamasta noin 4,7 miljoonasta sotavangista palasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon 1,8 miljoonaa.[105]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan seurauksena Stalinin vaikutuspiiriin joutui koko itäinen Eurooppa sekä myös Pohjois-Korea. Vallattujen alueiden yhteiskuntajärjestelmät muutettiin kommunistisiksi ja niiden poliittiset ja taloudelliset järjestelmät sidottiin Neuvostoliittoon, josta tuli Yhdysvaltojen jälkeen maailman mahtavin valtio ja toinen kaksinapaisen maailmanjärjestyksen supervalloista.[100] Varsinaisen toisen maailmansodan päättymisen jälkeen taistelut jatkuivat paikallisina sissisotina muun muassa Baltian maissa. Puna-armeija kukisti pikkuhiljaa vastarinnan, mutta esimerkiksi Liettuassa taistelut päättyivät vasta vuonna 1956.[106]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin kärsi aivojen verisuonten kalkkeutumisesta, jonka on tulkittu vaikuttaneen myös hänen vainoharhaiseen käyttäytymiseensä. Aleksandr Mjasnikov, yksi hänen lääkäreistään, kirjoitti asiasta yksityiseen päiväkirjaansa toteamalla, että maata johti sairas mies.[107] 1. maaliskuuta 1953 Stalin sai datšallaan äkillisen sairauskohtauksen[108], jonka seurauksena hän halvaantui eikä kyennyt pyytämään huonetta vartioivia henkivartijoita paikalle.[108] Hän ehti olla huoneessa useiden tuntien ajan tajuttomana, ennen kuin vartijat uskalsivat astua huoneeseen.[108] He löysivät lattialla makaavan tajuttoman Stalinin.[108] Henkivartijat hälyttivät paikalle Stalinin läheisen työtoveri Malenkovin, joka saapui paikalle Berijan kanssa. He eivät kuitenkaan menneet tapaamaan ”nukkuvaa” Stalinia, vaan lähtivät pois hakematta lääkärinapua. Vasta myöhemmin Nikita Hruštšov hankki paikalle lääkäreitä.[109] Lääkärien yrityksistä huolimatta Stalinia ei onnistuttu elvyttämään.[108] Hän pysyi elossa, mutta tajuttomana vielä neljän vuorokauden ajan, kunnes lopulta 5. maaliskuuta hän kuoli.[110][108]

Joidenkin arvelujen mukaan Stalin olisi murhattu myrkyttämällä. Salaisen poliisin johtajan Berijan tiedetään kerskuneen Molotoville: "Minä raivasin hänet tieltä".[111] Myös Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito uhkaili häntä. Stalinin toimistosta löydettiin myös Titon lähettämä kirje, jossa tämä uhkasi Stalinia kuolemalla, ellei Stalin lopeta salamurhaajien lähettämistä tappamaan häntä. Tito myös ilmoitti, että yksi yritys tulisi riittämään.[112]

Stalinin ruumis asetettiin julkisesti näytteille Moskovassa neljäksi vuorokaudeksi, kuten oli korkeiden puolueen johtajistoon kuuluvien kohdalla tapana[110][108], kunnes 9. maaliskuuta Stalin haudattiin Leninin mausoleumiin Leninin vierelle.[110][108] Vuonna 1961 hänen ruumiinsa siirrettiin mausoleumista läheisen Kremlin muurin vieressä sijaitsevaan hautaan.[108]

Kun Stalin oli kuollut, neuvostojohdossa käytiin lyhytaikainen valtataistelu, jonka päätteeksi salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija syrjäytettiin ja teloitettiin vankilassa ilman oikeudenkäyntiä.[108] Neuvostoliiton johtoon nousivat ministerineuvoston puheenjohtajaksi Georgi Malenkov ja kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Nikita Hruštšov.

Suomi ja Stalin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Kimmo Rentolan mukaan Stalin oli ehkä Suomen historian merkittävin päätöksentekijä. Vuonna 1917 Stalin oli Suomessa sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa yllyttämässä puoluetta kapinaan (Suomen sisällissota). Hän myös aloitti ja päätti talvisodan ja ratkaisi jatkosodan rauhan. Myöhemmin hän vähitellen luopui tavoitteestaan alistaa Suomi kommunistien valtaan.[113]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1905 Stalin meni naimisiin Jekaterina Svanidzen kanssa. Heidän liitostaan syntyi vuonna 1907 poika, joka sai nimekseen Jakov Džugašvili. Jekaterina kuitenkin kuoli myöhemmin samana vuonna. Jakov osallistui toiseen maailmansotaan tykistön yliluutnanttina, mutta jäi sotavangiksi lähes heti, kun hänen yksikkönsä oli saapunut rintamalle. Jakov joutui sotavankileirille ja hänen ollessaan sotavankeudessa vuonna 1943 eräs leirin vartijoista ampui Jakovin, kun tämä oli liikkunut leirin aitauksen lähettyvillä, niin sanotulla kielletyllä vyöhykkeellä.[114] Stalin meni naimisiin toisen kerran silloisen sihteerinsä Nadežda Allilujevan kanssa Tsaritsynissa vuonna 1918.[115] Nadežda oli tuolloin 18-vuotias ja Stalin 41-vuotias. Heidän liittonsa oli riitainen alusta lähtien. Nadežda teki vuonna 1932 itsemurhan ampumalla itsensä.[116]

Avioliitosta heille syntyi kaksi lasta, ensin poika Vasili 1919 ja myöhemmin tytär Svetlana 1926.[117] Vasili osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton ilmavoimissa, mutta Stalinin kuoleman jälkeen hänet pidätettiin 1953. Vasili vapautettiin vankilasta 1960, ja hän kuoli kotiarestissa vuonna 1962. Stalinin tytär Svetlana Allilujeva aiheutti 1960-luvulla huomattavan mediatapahtuman loikkaamalla Neuvostoliitosta länteen. Jotkin lähteet väittävät, että Stalinilla olisi ollut neljäs lapsi, poika nimeltä Konstantin Kuzakov, erään Siperiassa vietetyn karkotusaikaisen naisen kanssa.[118] Hänellä tiedetään olleen suhde taloudenhoitajaansa vaimonsa kuoleman jälkeen.[119] Salanimiä hänellä tiedetään Ivanovitšin lisäksi olleen ainakin Zahar Gregorian Melikjants.[120]

Stalin oli jonkin aikaa alokkaana tsaarin armeijassa talvella 1916–1917, mutta hänet vapautettiin pian vasemman käden vamman takia.[121]

Stalinin kerrotaan olleen myös huumorintajuinen, ja hän saattoi vitsailla illanviettojen yhteydessä. Otto Wille Kuusinen kertoo Stalinin ehdottaneen erään tällaisen illan aikana, että olisi menty hänen yksityiselle ampumaradalleen ampumaan pistoolilla. Kuusinen oli kauhistellut ja yrittänyt estellä, mutta Stalin vain naureskeli ”nyt mennään ampumaan ja sillä selvä”.[122]

Stalinin pitkäaikaisena sihteerinä toimi Aleksandr Poskrjobyšev. Samalla hän oli puolue- ja valtiokoneistoa valvovan niin sanotun erikoisosaston päällikkö. Hän oli avainasemassa, kun seulottiin, mitkä asiat viedään Stalinin päätettäväksi.[123]

Väitteet muista vaimoista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton rautatieministerin Lazar Kaganovitšin sisaren Rosan väitetään joissakin lähteissä olleen Stalinin kolmas vaimo Nadežda Allilujevan kuoleman jälkeen. Tieto on esiintynyt myös joissakin Stalinin elämäkerroissa. Svetlana Allilujeva, jonka samoin on väitetty avioituneen Kaganovitšin Mihail-nimisen pojan kanssa, sanoi tiedon olevan paikkansapitämätön.[124][125][126]

Stalinin on väitetty olleen naimisissa 1910-luvulla Ana Rubinstein -nimisen edellisestä miehestään erkautuneen ukrainalais-juutalaisen naisen kanssa. Stalin olisi myös huolehtinut Rubinsteinin Regina-nimisestä tyttärestä aina 1950-luvulle asti.[127][128]

Henkilökultti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Stalinin henkilöpalvonta
Katso myös: Luettelo Josif Stalinin mukaan nimitetyistä paikoista

Vuonna 1941 Saksan hyökkäyksen alla Stalin aloitti voimakkaan kansallistunteen nostattamisen. Hänen valtansa aikoina monet eri tsaarien aikaiset ruhtinaat esiteltiin ”vapauttajina” tai venäläisyyden puolustajina, myös jopa Pietari Suuri esiteltiin myönteisessä valossa, kuten myös Aleksandr Suvorov tai Mihail Kutuzov [129] Virallinen neuvostopropaganda kuvasi Stalinia muun muassa Kaikkien Työtätekevien Ystäväksi ja Opettajaksi, Historian Suurimmaksi Neroksi, Kansojen Isäksi ja Ihmiskunnan Loistavaksi Auringoksi.[130] Henkilönpalvonta luotiin pitkälti hänen mieltymyksiensä mukaisesti. Jokaiseen kaupunkiin perustettiin kulttuuripuistoja, joissa oli tauluja esittämässä Stalinia. Samaan aikaan kun Neuvostoliitossa kärsittiin nälästä, propagandajulisteissa ja lehdistössä ylläpidettiin illuusiota yltäkylläisyydestä.

Suomessa tunnetuin Stalinin nimitys on yleensä ironisessa sävyssä käytetty Isä Aurinkoinen. Neuvostopropagandassa tätä nimitystä ei tiettävästi koskaan käytetty ja sen alkuperä on tuntematon, mahdollisesti suomalaisten omaa keksintöä.[131][132]

Vuonna 2008 Stalin sijoittui kolmanneksi televisiokanava Rossijan Imja Rossija -äänestyksessä, jossa valittiin merkittävin Venäjän historiaan vaikuttanut henkilö, ruhtinas Aleksanteri Nevskin ja pääministerin Pjotr Stolypinin jälkeen. Äänestyksessä väitetään annetun kaikkiaan 50 miljoonaa ääntä. lähde?

Riippumaton Levada-keskus on tehnyt vuosittaista mielipidetiedustelua Stalinista Venäjällä samoin kysymyksin vuodesta 2003 alkaen. Vuonna 2019 mielipidetiedustelussa 70 prosenttia vastanneista arvioi Stalinin roolin täysin tai enimmäkseen myönteiseksi. Tämä on mittaushistorian korkein tulos.[133][134]

Stalinin teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Leninismin kysymyksiä. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi, 1940
  • Neuvostoliiton suuresta isänmaallisesta sodasta. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi, 1945
  • Teokset 1–13. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Standardin SFS 4900 mukainen translitteraatio Stalinin etunimen venäläisestä kirjoitusasusta on Iosif, jota käytetään lähinnä tieteellisissä julkaisuissa. Yleiskieleen on vakiintunut sovinnaismuoto Josif.
  2. ↑ Aatolainen esittää uskottavina arvioina Stalinin kauden uhrien määrästä noin 20–30 miljoonaa kuollutta. Hänen mukaansa "lukuja ei ole voitu näyttää toteen, mutta suuruusluokkina ne lienevät oikean suuntaisia. Kuitenkin 10 miljoonan haarukka osoittaa, miten epävarmalla pohjalla ne ovat." (Hitler, Stalin ja Stalingrad, s. 41.)
  3. ↑ Hubert Knickerbocker: Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma
  4. ↑ Radzinski, s. 19–21.
  5. ↑ a b Deutscher (s. 14) väittää, että lapsia olisi syntynyt jopa neljä vuosina 1875–78 mutta vain ”Soso” olisi jäänyt henkiin. Hän mainitsee ”Soson” syntymäajaksi 1879.
  6. ↑ Radzinski, s. 13. – Montefiore, s. 48. Samassa yhteydessä Montefiore pohtii, miksi juuri 1920-luvulla Stalin haluaa merkitä sen vuoden syntymävuodekseen.
  7. ↑ Radzinski, s. 21.
  8. ↑ Radzinski (s. 22) toteaa, että kaksi ensimmäistä poikaa kuoli ennen aikojaan. – Montefiore, s. 55.
  9. ↑ Montefiore (s. 54–55) kertoo, kuinka nelivuotias Soso juoksi hakemaan apua poliisilta, kun Beso kuristi Kekeä. Isän tiedetään myös heittäneen Soson lattialle, lyöneen nyrkillä jne.
  10. ↑ Radzinski (s. 27) kirjoittaa, että ensin hakkasi isä ja sitten myöhemmin äiti
  11. ↑ Montefiore, s. 43.
  12. ↑ Radzinski, s. 30–32.
  13. ↑ Montefiore, s. 58. Radzinski, s. 33.
  14. ↑ Radzinski, s. 44.
  15. ↑ Deutscher: Stalin, s. 35.
  16. ↑ Radzinski, s. 42. Kyseessä oli kirjailija Kazbergin luoma hahmo ja kirjan nimi on Isänmurhaaja.
  17. ↑ Radzinski, s. 212.
  18. ↑ a b c Radzinski, s. 51–52.
  19. ↑ Radzinski, s. 54. Deutscher, s. 53.
  20. ↑ Radzinski, s. 57. Deutscher, s. 60.
  21. ↑ Radzinski, s. 59. Deutscher, s. 77. Arvo Tuominen: Kremlin kellot, s. 190.
  22. ↑ Deutscher, s. 80, 87. Radzinski, s. 58. Karlgren, Anton s. 86, 94 ja 107.
  23. ↑ Simon Sebag Montefione s. 164
  24. ↑ Kalgren (s. 91) selostaa matkan vaiheita. Mukana olivat mm. Lenin ja Rykov.
  25. ↑ Radzinski, s. 78. – Deutscher, s. 104. – Karlgren (s. 135) kertoo Koban tuleen takaoven kautta valituksi.
  26. ↑ Radzinski, s. 78.
  27. ↑ Deutscher, s. 107.
  28. ↑ Karlgren (s. 144) mainitsee, että Lenin auttoi Stalinia kirjoittamisessa, koska osa lähteistä oli vieraskielisiä. – Deutscher (s. 108) mainitsee, että Lenin ohjasi Stalinin kirjoittelua ja johtopäätöksiä. Deutscher epäilee myös Buharinin olleen mukana kirjan kirjoittamisessa (s. 111).
  29. ↑ Montefiore, s. 261–265, 296–297.
  30. ↑ Deutscher, s. 158–165. Suomen itsenäisyys: Kansankomissaarien neuvoston puhe: "– – vaan se on tahtomattaan antanut sen Suomen porvaristolle, joka anasti vallan ja sai itsenäisyyden Venäjän sosialistien käsistä."
  31. ↑ Deutscher, s. 158–165.
  32. ↑ a b c Radzinski, s. 154.
  33. ↑ Karlgren, s. 207.
  34. ↑ Deutscher, s. 179.
  35. ↑ Stalin kansallissodassa, s. 175
  36. ↑ a b Radzinski, s. 164.
  37. ↑ Deutscher, s. 181.
  38. ↑ Karlgren, s. 212.
  39. ↑ Radzinski, s. 171.
  40. ↑ Radzinski, s. 174.
  41. ↑ Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920, s. 225–226. WSOY, Porvoo–Helsinki 1971.
  42. ↑ Deutscher (s. 184) kuvaa, kuinka Stalin ”havaitsee” joka puolella ”salaliittoja”.
  43. ↑ Karlgren, s. 223: Stalin havaitsi muun muassa esikunnat saastuneiksi ja vastavallankumouksellista salaliittoilua.
  44. ↑ Polvinen 1971, s. 233–234.
  45. ↑ Radzinski, s. 180.
  46. ↑ Radzinski, s. 185–186.
  47. ↑ Accoce, Pierre ja Quet, Pierre: ”Muuan Rudolf Rössler”, Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 68. Helsinki: WSOY, 1967.
  48. ↑ Deutscher s. 223.
  49. ↑ Deutscher, s. 227 ja 238. Zinovjelev puolusti Stalinia. Äänestystulos neljäkymmentä puolesta ja kymmenen vastaan.
  50. ↑ Radzinski, s. 252.
  51. ↑ a b Karlgren, Anton: Suuri valtataistelu s. 295–326.
  52. ↑ Deutscher s. 270.
  53. ↑ Radzinski, s. 262.
  54. ↑ Pursiainen,Christer "Karkotettu" s. 308"
  55. ↑ Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu, s. 279-295. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. Oikeudenkäynnin tapahtumia ja syytettyjen puolustuspuheita. Solženitsynin mukaan kaikki kahdeksan syytettyä teloitettiin.
  56. ↑ a b Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, s. 171–173. Tuominen selostaa, millaista taktiikkaa käytettiin eri turvallisuusvirastojen puhdistuksissa. Tuhatševskin tapauksessa marsalkat Blücher ja Jegorov olivat itse sotatribunaalissa tuomitsemassa. Vähän myöhemmin heidätkin tuomittiin ja teloitettiin.
  57. ↑ a b Radzinski, s. 430. Kuulusteluissa Buharin myönsi Leninin pidätystä suunnitellun. Radzinski väittää myös, että Stalin seurasi oikeudenkäyntejä paikan päällä.
  58. ↑ Solženitsyn (s. 62) mainitsee, että Tuhatševskin koko perhe tuhottiin ja lähetettiin leireille; samoin vangittiin myös kaksi hänen veljeään vaimoineen, neljä sisartaan miehineen, kaikkien edellä mainittujen lapset lähetettiin lastenkoteihin eri nimillä. Tuhatševskin vaimo teloitettiin vankileirillä Kazakstanissa.
  59. ↑ Radzinski (s. 472–476) selostaa mm. Sveta Tuhatševskajan kohtalon: lastenkotiin. Myös mm. Zinojevin lapset menehtyivät vankileireillä. Radzinski, s. 385: Lev Kamenevin perheestä teloitettiin kaikki: Lev Kamenev, vaimo Olga ja kummatkin pojat, joista vanhempi oli 33- ja nuorempi 17-vuotias
  60. ↑ Maclean, Fitzroy: Idän tuntumassa, s. 112: "Eräässä oikeudenkäynnin vaiheessa saimme omin silmin tuta Stalinin olevan kiinnostunut asioiden kulusta – –. Nähdä tuttujen, tuuheaviiksisten kasvojen katselevan." – Solženitsyn (s. 303-304) kuvailee, kuinka Jagodan oikeudenkäynnin aikana oikeusalin ikkunan takana syttyy tulitikku ja sytyttämisen aikana näkyy piipun varjo.
  61. ↑ Radzinski, s. 440: syyttäjät allekirjoittivat tyhjiä rangaistuslomakkeita, ja turvallisuusviranomaiset lisäsivät niihin kenen tahansa nimen.
  62. ↑ a b c Moshe, Lewin: Puhdistusten laajuus, s. 141–143. Lähteet mainitsevat, että vuosina 1937–1938 pidätettiin 1 372 392 henkeä ja näistä olisi teloitettu 786 000. Kirjoittaja mainitsee, että 10 minuutin käsittelyssä saattoi tulla 5–20 vuoden leirituomio tai välitön teloitus
  63. ↑ Radzinski, s. 449. Esimerkkinä Postyševin tapaus, jossa isä, vaimo ja vanhin poika ammuttiin ja nuorin tuomittiin vankileirille.
  64. ↑ Radzinski, s. 560, 661.
  65. ↑ a b Radzinski s. 472-476.
  66. ↑ a b c d e Tuominen Arvo, s. 245–262.
  67. ↑ a b Radzinski (s. 461-464) kertoo suurin piirtein saman kuin Tuominen sillä erotuksella, että Josip Broz Tito osallistui Jugoslavian johdon puhdistuksiin listojen laatijana.
  68. ↑ Otto Wilhelm (Wille) Kuusinen (1881-1964) Kuusankoski: Kuusankosken kirjasto.
  69. ↑ Montefiore mainitsee kirjassaan Nuori Stalin (s. 357), että vuosina 1937–1938 olisi teloitettu ampumalla noin 1,5 miljoonaa ihmistä. – Solženitsynin (s. 323) mukaan lähteet väittävät, että noin 980 000 ihmistä murhattiin, mutta hän epäilee lukua liian alhaiseksi (noin 28 000 henkeä kuukaudessa 1,5 vuoden aikana) ja mainitsee, että erään lähteen mukaan tammikuun 1. päivään 1939 mennessä olisi teloitettu 1,7 miljoonaa.
  70. ↑ a b c Solzhenitsyn, Aleksandr: Henkilö- ja paikkaluettelo (laatinut Hans Bjorkegren). ISBN 951-95191-5-7 Katynin kohdalla on maininta vain upseereiden teloituksista.
  71. ↑ Solženitsyn, s. 257.
  72. ↑ Mäkelä, Jukka L.: Salaista palapeliä: Tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta, s. 210. Juva: WSOY, 1988.
  73. ↑ Fischer, Benjamin B.: The Katyn Controversy: Stalin's Killing Field CIA. Viitattu 22.1.2010. (englanniksi)
  74. ↑ Radzinski s. 567 KGB arkistoissa on luku 21 857. Kaikki teloituksia koskevat asiapaperit on tuhottu 1959
  75. ↑ Moshe (s. 146) luettelee joukon tunnettuja tiedemiehiä ja sotilaita jotka kohosivat myöhemmin korkeaan asemaan.
  76. ↑ a b c Radzinski s. 258.
  77. ↑ Tuominen (s. 125) kertoo, kuinka he aseistettujen sotilaitten kanssa ryöstivät kaiken löytyneen viljan vuonna 1934 "itsenäisiltä" talonpojilta, jotka eivät olleet liittyneet kolhoosiin.
  78. ↑ a b c Karlgren, s. 100.
  79. ↑ Radzinski s. 496 Radzinski kertoo, että kun Moskovan metroa alettiin tehdä, silloiset Neuvostoliiton ilmavoimat pudottivat pommeja tulevan metronlinjauksen päälle, jotta nähtäisiin vaikutus maastoon ja löydettäisiin sopiva syvyys. (tiedot artikkelista Argumenty i facty)
  80. ↑ Radzinski s. 496"
  81. ↑ Deutscher, s. 370, 371
  82. ↑ Mäkelä, Jukka.L.: ”Kommunistit ja Fasistit aseveljinä”, Salaista palapeliä:Tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta, s. 117. Kirjailija luettelee tarkasti salaisen sopimuksen eri kohdat. Juva: WSOY, 1988.
  83. ↑ Deutscher, s. 387
  84. ↑ Radzinski, s. 508 Radzinski väittää, että Stalin odotti Hitlerin hyökkäystä toukokuun 15. ja kesäkuun 15. välisenä aikana vuonna 1941. Sivulla 509 neuvostoviranomaiset tarkkailivat lammasnahkojen menekkiä. Kun ei ollut havaittavaa piikkiä, siten Hitler olisi ollut valmis hyökkäämään vielä 1941.
  85. ↑ Accoce, Pierre - Quet, Pierre: ”VI Huomio kaikki verkostot..”, ..Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 150. Sveitsissä sijaitseva Neuvostoliiton vakoilusolu oli saanut tarkat suunnitelmat Saksalaisten joukkojen sijoituksista ja myös määristä. Hyökkäysajankohta 22. kesäkuuta... Porvoo: WSOY, 1966.
  86. ↑ Mäkelä, Jukka.L.: ”Valmisteluja puolin ja toisin”, Salaista palapeliä:Tiedustelupalvelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta, s. 196-197. Kirjailija kertoo sivulla 196 Saksan nostaneen divisioonien määrän 56→72:teen niin Neuvostoliitto nosti samanaan aikaan 134→178 divisioonaan. Stalinin puheen sotakorkeakoulun valmistujaisissa 12. kesäkuuta 1941.. "oppilaat tulevat tarvitsemaan samaansa opetusta pikimmin kuin he aavistaisivat". Juva: WSOY, 1988.
  87. ↑ Glantz, David, The Soviet-German War 1941–45: Myths and Realities: A Survey Essay, 11 October 2001, p. 7
  88. ↑ Radzinski, s. 524
  89. ↑ a b Radzinski, s. 542
  90. ↑ Accoce, Pierre - Quet, Pierre: ”Huomio kaikki verkostot”, ..Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 165. Kirjailijat kuvailevat Budjonnyin tappiota Kiovassa. Porvoo: WSOY, 1967.
  91. ↑ Gehlen, Reinhard Luku: Venäjän vapaaehtoisliike. Gehlen väittää että Kiovassa saksalaiset olisivat saanneet yli kaksi miljoonaa sotavankia.
  92. ↑ a b c Deutscher s. 397-398 kertoo tehtaiden siirroista, määrittelee sotavankien määräksi noin "puoli miljoonaa". Hän mainitsee myös komentajien vaihdokset.
  93. ↑ Radzinski, s. 544
  94. ↑ Radzinski, s. 545
  95. ↑ Accoce, Pierre - Quet, Pierre: ”Huomio kaikki verkostot”, ...Ja Moskova tiesi jo kaiken: Vakoilusotaa Sveitsissä, s. 168. kaikki hallintovirastot evakuoitiin kuten myös eri turvallisuus ja vakoiluorganisaatiot. Jopa niin kiireellä, että MGB sähköttäjä lopetti lähetyksen keskenkaiken.... Porvoo: WSOY, 1967.
  96. ↑ Aatolainen, s. 68.
  97. ↑ Aatolainen, ss. 65-68.
  98. ↑ Aatolainen, s. 354.
  99. ↑ Aatolainen, ss. 352-353.
  100. ↑ a b Aatolainen, s. 60.
  101. ↑ a b Radzinski, s. 563 (Churchill) ja s. 567-568 (de Gaulle)
  102. ↑ Deutscher, s. 433
  103. ↑ Gehlen, Reinhard s. 93 Gehlen on esittänyt tiedusteluraporttien mukaan puna-armeijalla on vielä käytettävissään noin 7,8 miljoonan henkilön kokoinen armeija yksinomaan maavoimien käytettävissä olisi ollut vielä noin 6 miljoonaa.
  104. ↑ Beevor, Anthony, Berliini 1945. s. 12 Beevor arvioi Gehlenin laskuja "ei ainakaan liioitelluksi" ja laskee itse oikeammaksi luvuksi 6,7 miljoonaa sotilasta Itämereltä Adrianmerelle ulottuvalla rintamaosuudella.
  105. ↑ Beevor, Anthony: ”6. Armeija kukistaminen”, Stalingrad, s. 504. sivustolla kirjailija luettelee puna-armeijan tappiot. Helsinki: WSOY, 2000.
  106. ↑ Toimittanut Heikki Eskelinen: ”Saksalaismiehitys ja Neuvostovallan paluu”, Varo vallankumousta, s. 16. Tampere: Kustannuspiste Oy/Kansalaisjärjestö Itsenäisyyden puolesta r.y, 1977. ISBN 951-95192-2-X.
  107. ↑ Stalinin julmuus johtui aivosairaudesta. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 13, s. 6. Oslo: Bonnier.
  108. ↑ a b c d e f g h i j Radzinski s. 636→kirjan loppuun.
  109. ↑ Radzinski: Stalin 2-painos s. 651-654
  110. ↑ a b c Deutscher, s. 531 ja s. 532
  111. ↑ Radzinski: Stalin. 2-painos, s. 653-654
  112. ↑ Did Yugoslav dictator Tito poison Stalin? Daily Mail. 18.7.2012. Viitattu 9.11.2017. (englanniksi)
  113. ↑ "Stalinin aikeet", Suomen Kuvalehti 43/2016, 28.10.2016. (nettiversio)
  114. ↑ Radzinski, s. 540 Jakov kuulustelussa: Minua hävettää isäni edessä, että jäin eloon/SS-komentaja Gustav Wegner lausunto
  115. ↑ Radzinski, s. 157 He vain julistivat toisensa mieheksi ja vaimoksi...
  116. ↑ Radzinski, s. 307
  117. ↑ Martha Schad: Stalinin tytär, s. 22,27. Helsinki: Minerva Kustannus, 2013 (suom.). ISBN 978-952-492-791-8.
  118. ↑ Radzinski, s. 73 ja 74 Nimi on Konstantin Stepanovitš Kuzakov syntynyt mahdollisesti 1908 (virallinen) tai 1909 (mahdollisesti todellinen)- kuollut 19??
  119. ↑ Radzinski, s.
  120. ↑ Deutscher s. 493 Naisen nimi oli Valetška Istomina
  121. ↑ Deutscher, s. 119
    Radzinski, s. 95: surkastuneen vasemman käsivarren takia
    Radzinski, s. 79: ”Poliisin raportti vuodelta 1912: ’Vasen kyynärpää ei taivu.’”
  122. ↑ Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, s. 204.
  123. ↑ Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niel Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17, s. 134. Suomentanut Ingervo, Kirsti ja Arto. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5.
  124. ↑ Clines, Francis X.: L. M. Kaganovich, Stalwart of Stalin, Dies at 97 The New York Times. 27.7.1991. ”One explanation may be that Kaganovich's sister, Rosa, was believed to be intimately involved with Stalin. Some biographers have said she became his third wife, though Stalin's daughter from his second marriage has denied the reports about the woman.” Viitattu 27.2.2018. (englanniksi)
  125. ↑ Allilujeva, Svetlana: Only One Year, s. 382. Harper & Row, 1969. ISBN 978-0060101022. (englanniksi)
  126. ↑ Montefioren mukaan joskus on puhuttu myös Kaganovitšin veljen- tai sisarentyttärestä, jonka nimi olisi myös ollut Rosa, tai tämän tyttärestä Maiasta Stalinin kolmantena vaimona.
  127. ↑ Stalin l' antisemita sposò una donna ebrea La Repubblica. 18.9.2007. Viitattu 27.2.2018. (italiaksi)
  128. ↑ Prokofiev, Dmitri: Stalin's Jewish Affair Ynetnews. 20.9.2007. Viitattu 27.2.2018. (englanniksi)
  129. ↑ Örnulf Tigerstedt: ”Mitä Ginkenin juttu paljasti”, Vastavakoilu iskee, s. 137. Kirjailija mainitsee Stalinin henkilökultin luomasta "venäläisestä isänmaasta". Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1943.
  130. ↑ Deutscher, s. 514, kuvailee Stalinin henkilöpalvonnan mittasuhteita
  131. ↑ Timo Vihavainen: Vladimir -isä aurinkoinen Vihavainen-blogi 28.2.2015. Viitattu 4.10.2016.
  132. ↑ Suomalaiset käyttävät yleisesti Josef Stalinista nimitystä "Isä... Kysy.fi 3.2.2006. Viitattu 4.10.2016.
  133. ↑ https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006074521.html
  134. ↑ https://www.levada.ru/2019/04/16/uroven-odobreniya-stalina-rossiyanami-pobil-istoricheskij-rekord/

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hlevnjuk, Oleg: Stalin: Diktaattorin uusi elämäkerta. (Сталин: Жизнь одного вождя, 2015.) Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-34626-5.
  • Luukkanen, Arto: ”Stalin, Josif Vissarionovitsh (1879–1953)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 251–254. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
  • Montefiore, Simon Sebag: Stalin: Punaisen tsaarin hovissa. (Stalin: The court of the red tsar, 2004.) Suomentanut Kari Klemelä. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29502-7.
  • Sullivan, Rosemary: Stalinin tytär. Suomentanut Tero Valkonen. Helsinki, Otava 2016. ISBN 978-951-1-26589-4

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Käyttäjä:Stalinin_makaroonit/Stalin&oldid=19607045”